Kymmeniä aloitettuja tekstejä, saman verran kesken jätettyjä ja poistettuja. En saa aikaiseksi enkä osaa, ehken aina haluakaan.
Menee ihan hyvin, ainakin näin yritän hokea itselleni - ja erityisesti muille. Se riippuu, mihin vertaan vointiani; vuosi sitten meni paljon huonommin, kahdesta vuodesta puhumattakaan. Kaikesta perusarjen sujuvuudesta huolimatta minuun on pesiytynyt jokin outo olo, jota en täysin tunnista. Se on sekoitus surua, yksinäisyyttä ja masennuksen monia vivahteita, ja se pääsee niskan päälle niinä hiljaisina hetkinä, kun muita ei ole lähellä. Se on jotain uutta ja erilaista, enemmän harmaata kuin musta masennus, vähemmän kirkasta kuin ilon kupliva keveys. Haluan sen menevän pois, mutta en jaksa taistella sitä vastaan.
Yhä useammin tuntuu siltä, että haluaisin vain jäädä kotiin, painaa pääni olohuoneen karheaa mattoa vasten ja antaa päivien kiitää ohitseni. Yhä useammin sen nykyään teen. Asiat jäävät hoitamatta, sähköpostit lähettämättä ja hiukset pesemättä, kun käperryn itseeni. Pöly kasvaa nurkissa, kohta kai peittää jo minutkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti