Tuntuu omituiselta esitellä itsensä, kun olen kirjoittanut tätä blogia jo iät ja ajat, mutta jospa nyt kuitenkin jotain kertoisin.
Olen tavallisen tylsä ihminen, kakskyt ja jotain. Ei uskois, sillä näytän edelleen lähes 17-vuotiaalta - ainakin kassatätien ja ovimiesten mielestä. Sisälläni asuu pikkuperfektionisti, jolla ei tällä hetkellä oikein ole kohdetta, mihin suunnata kaikki energiansa. Taannoin oli tapanani laihduttaa ja taas laihduttaa, voi että niitä kulta-aikoja! Olin köykäisempi, hallitumpi ja entistä totisempi. En tiedä, oliko sekään sitten hirvittävän hauskaa.
Yritän kovasti opiskella ja valmistuakin joskus, mutta se näyttää ja tuntuu kovin epätoivoiselta, kun aina väsähdän työtaakan alle tai pimahdan ennen kuin ehdin päästä edes kunnolla alkuun. Haluaisin sitten joskus työskennellä lasten, vammaisten tai vanhusten kanssa, mutta se on vielä aika kaukainen haave. Kunhan ensin tuon koulun selätän - keinolla tai toisella.
Tavallisen elämäni varjopuolena on sairaus, jota kukaan ei näe tai tiedä, jos en siitä heille kerro: minulla on epilepsia. Se sai alkunsa, kun aivoni ovat sikiöaikana kehittyneet; jokin meni vikaan ja molemmille puolille otsalohkoihin tuli poikkeamia, ns. "harmaata aluetta". Se sairaus on ollut elämässäni noin 9-vuotiaasta asti. Epilepsia suututtaa, pelottaa, itkettää, ahdistaa ja välillä jopa naurattaa. En ole vielä ihan sinut sen kanssa, mutta kovasti yritän opetella, kun muutakaan en voi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti