Täytyy piilottaa.

Pyrähdin tänään kaupungilla verikokeissa ja tapaamassa TP:tä. Ai, mitä sitten? Parituntinen oli täysi katastrofi: toistaan isompia kohtauksia perätysten, tunnemyrsky ja juoksujalkaa kotia. Metsään meni vankka aikomukseni viettää päivä kirjastossa opiskellen! Se vaihtui turvalliseen olohuoneen lattiaan - en voi ainakaan pudota korkealta, jos sattuu taju lähtemään.

Yksi pahimmista peloistani kävi toteen: sain kohtauksia TP:n nähden eli heikoin kohtani paljastui. Hän kyseli tunteistani, olostani ja analysoi vaikka mitä, kun itse olisin halunnut vajota maan alle. H ä v e t t i. Ja myönsin vielä sen, mutta en tainnut tulla täysin ymmärretyksi. Miksikö minua hävetti ne aivoukkosmyrskyt siinä hetkessä?! Koska epilepsiani on jotain, mikä pitää salata. Kohtaukset pitää piilottaa. En halua, että kukaan näkee niitä. Enpä olisi joitakin vuosia sitten ajatellut, että olen näin kovilla tämän sairauden kanssa henkisesti. Silloin sitä vain eli ja otti asiat, miten ne annettiin. En tiedä, kumpi on parempi, niin vain näin.

Olen viime vuosina ollut suhteellisen avoin ja rehellinen epilepsiani suhteen: kertonut työnantajille ja läheisimmille työkavereille, sekä ystäväpiirille, tottakai. Keskusteluun olen tuonut mausteeksi omia kokemuksiani ja toisinaan heittänyt ironista läppääkin tästä sairaudesta. Sairaus on osa minua, mutta ne kohtaukset... Viekää ne pliis muualle! En halua ihmisten näkevän, kun pysähdyn täysin - saatika, kun kasvoillani näkyy paniikki ja suupieleni ja vasen käteni nykivät villisti tahtomallaan tavalla.

En jaksa välittää siitä, kun ihmiset kauhistelevat lääkkeideni määrää. Tämä on nyt se, mitä tarvitsen (eikä vieläkään riitä!). Minulla on paljon tekemistä, että selviän häpeän ja pelon kanssa. On kai tultava tasavertaiseksi kumppaniksi itsensä ja sairautensa kanssa, että voi pärjätä pystypäin ja sanoa: "Antaa tulla vaan, kestän mitä vaan!" Hyväksymisen tie on vielä pitkä ja kuoppainen. Vaikka ihmiset ympärilläni hyväksyvät minut ja epilepsiani, joskus suutuspäissäni itse ajattelen olevani jotenkin vammainen ja vaillinainen. Vailla kunnon elämää, kun aina pitää olla varovainen ja aina pitää yrittää piilottaa kohtaukset. Tai kohtauspelko. Eihän rohkea nuori nainen pelätä saa... Luulin olevani sinut tämän kanssa, mutta kaikki onkin ihan toisin.