Pilaan tämän postauksen heti sanomalla, että minulla ei ole parasta ystävää. Olkaatte hyvät. Mutta minulla oli kerran ystävä, joka tiesi about kaiken ja tätä nykyä muutama todella tärkeä ihminen, siis ystävä. Kerronpa vähän hänestä, joka oli joskus.
Minun ja Kahvisilmän väliin tuli monta asiaa, jotka harmittavat vieläkin. Haluaisin saada ne selvitettyä, mutta elämä, ruokapeikko ja masennus tekivät minusta
nössön pelokkaan. En uskalla. Enkä osaa. Haluaisin niin kovasti sanoa hänelle, miten parasta oli jakaa ystävyys jonkun kanssa, joka ymmärsi jo puolesta sanasta kaiken. Että vieläkin naurattaa ne samat yksinkertaiset vitsit, ja että en edelleenkään pysty aloittamaan aamujani pelkällä karkinsyönnillä, kun tulee paha olo. Olisi mielettömästi hyviä biisejä jaettavaksi ja olisi ollut koomisia tilanteita, mitä kertoa hänelle. Eilen sitten kuuntelin
Stellaa (Hiekka) ja mietin. Hahaha! Kahvisilmälle jopa jouduin tunnustamaan, miten paljon mä pelkään vanhojen talojen hissejä (niitä häkki-mallisia). Silti se raahasi mut hissiin, vaikka olin ihan paniikissa. Sitä taitaa olla se ystävyys.
kunpa hetkeksi voisin hengähtää
ajatuksia paperille pistää
tai edes nukahtaa
et tiedä miten tahtoisin
kuinka kovasti yritin
kirjoitan rivit uudelleen
hiekka valuu
se valuu läpi sormien
läpi sormien
nyt erillään me mietitään
miksi toisiamme
niin kovasti pelätään
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti