Huokaisin työkaverille, etten jaksa yhtään mitään. Päätä jomotti ja olo oli kehno. Flunssa ja väsymys samassa paketissa on jo liikaa. Työkaveri tuijotti haudanvakavana ja totesi, etten saisi olla niin ahkera, pitäisi hellittää vähän. Mutta minkäs minä tahdilleni voin? Ja tälle saakelin nuhalle.
Kotona lohdutan itseäni jäisellä piparkakkutaikinalla. Harmittaa niin nämä läskit ja kun en tänäänkään jaksanut fillaroida, en vain kertakaikkiaan jaksanut. Onneksi piparkakkutaikinaa on vielä jäljellä. Läskin laiha lohtu.
Tajusin tänään, että vaikka edelleen mahdun lähestulkoon kaikkiin samoihin vaatteisiin kuin vuosi sitten, painoni on noussut ihan helvetin monta kiloa. Itku pääsi. Enkä kuitenkaan ehkä osaisi puristaa itseäni niin pieneksi enää, vaikka kuinka tahtoisin. Luitani minä kaipaan ehkä eniten siinä sairaudessa, ja sitä kontrollia. Kaikki se hentous ja hauraus, kun luut paistoivat läpi. Ja voima hallitsemisesta! Vaikka eipä sitä kai monikaan asia silloin sen paremmin ollut, pahemmin varmaan vaan, mutta illuusiomaailma toi tietynlaista turvaa kuitenkin, kun sitä luuli olevansa jotenkin kaikkivoipainen jos jättää syömättä. Vaan äkkiä tulivat rajat vastaan: epilepsia taisi olla ensimmäinen, mikä näytti taivaan merkit liian vähän ravinnon suhteen. Kohtauksia tuli roppakaupalla, mutta minähän en semmoisista...
Kylläpä söin muuten liikaa sitä piparkakkutaikinaa. Yök.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti