Vastaan kävelee ystävä, jota halaan ja tervehdin nopeasti. Rakas pieni, ihan väsynyt sekin. Kääntyisi jo elämä paremmaksi. Sanon voivani hyvin, töitä liikaa ja muuta. Auts, valehtelin taas. Aina. Milloinmilloinmilloin opin, että joskus voisi olla rehellinen? Tämä olisi kyllä kestänyt, jos sanani ja näköni olisivat olleet kerrankin sopusoinnussa. Vai kuinka uskottava on ihminen, joka ei jaksa pestä hiuksiaan, kulkee nenä maassa, eilisissä meikeissä ja kertoo voivansa ihan kivasti?
TP sai mut taas toden teolla puhumaan, vaikken tiedäkään, oliko missään mitään järkeä. Kerroin vain, kuinka ahdistaa, harmittaa enkä voi asioille mitään. Sitä en kertonut, että ruokahalukin on hävinnyt tässä rytäkässä. On helpottavaa, kun ei tarvitse aina (enää) käsitellä jotain syömispulmiin liittyvää. Tai meinaan, että puhe ei aina käänny niihin tai niistä ei haeta selitystä asioille aina - kuoren alta on kuoriutunut jotain muutakin kuin ainaiset kilot ja kontrollit.
Itkuahdistus iski linja-autossa istuessani, kun tajusin olevani niin kauhean ruma ja oksettava, ettei kukaan edes halunnut mun viereen istumaan, vaikka bussi oli melkein täysi. Siis miten typerää! Mutta miten hirveää. Niin naurettavaa ja todellista ihan samaan aikaan. Enkä pääse tästä olosta eroon millään. Inhoan näitä heikon itsetuntoni nostattamia ahdistuskohtauksia, jotka saavat tovereikseen syyttelyiden loputtoman liudan. Nyt ne (miinus)kilot ja kontrollit olis kyllä kova sana! Silloin en ollut näin pirun heikko.
Ihanpaskapäivä.
Hmm. Muistelin tätä eilen bussissa, kun istuin yhden miehen viereen, joka sitten (sattumalta?) jäi pois heti seuraavalla pysäkillä. Paluumatkalla viereeni istui vanhempi naishenkilö -joka siirtyi pois heti kun muualta vapautui paikka. Oli omituista.
VastaaPoista