Hetken tie on kevyt.

Jäin äsken pohtimaan epilepsiani tilannetta. Milloin on tullut viimeisin kohtaus? Entä iso kohtaus?

Aloitin vuodenvaihteessa uuden lääkkeen, lakosamidin, joka on saanut minut voimaan pahoin, totaalisen väsyneeksi, ottamaan sivuaskelia ja silmissä sumenemaan. Kuitenkin - tästä kaikesta huolimatta - kohtaustilanne taitaa olla nyt parempi kuin aikoihin, ja kiitos kuuluu tälle uudelle lääkkeelle. Toki saan pieniä nykäyksiä tai poissaolokohtauksia, mutta harvassa ne ovat verrattuna aiempaan, jolloin taju meni usein ja kouristusten voimasta käsi meni tunnottomaksi.

Siitä on vajaa vuosi, kun olen saanut ison kohtauksen viimeksi ja koko ajan pelkään kuitenkin pahinta. Pelko ei ole enää yhtä mittavaa kuin kuukausia sitten, mutta se on ja se pysyy. Ei voi olla odottamatta pahinta, jos tietää, että siihen on mahdollisuudet olemassa. Vuosi sitten pelkäsin kaupungille menoa yksin, koska en tiennyt, mihin kuukahdan. En osannut ajatella, että joku minut sieltä kuitenkin korjaa talteen. Pelkäsin jopa lähikauppaan menoa, joten mielelläni vain istuin ja neuloin sohvannurkassa.

Toivon todellakin, että tämä tilanne säilyisi. Ettei paluuta entiseen enää olisi, mutta en osaa luottaa siihen, sillä mikään aiempikaan lääke ei ole toiminut hyvin kuin hetken. Ne vain menettävät tehonsa.

Nyt voisi kuitenkin huokaista edes pikkaisen. Kohtalainenkin tuntuu hyvältä, kun vertaa karmeaan.