Olen ollut vaitonainen kauan. Ei ole ollut asiaa, aikaa, motivaatiota. Tänään ja jo aiemmin tunnen kuitenkin halkeavani, jos en saa purettua ajatuksiani mihinkään. Jos pitäisi taas vain vaieta. Ehkä osaan nyt jotakin sanoittaa.
Kompassi pyörii tyhjää, suunta hukassa. Liian kauan olen empinyt erään ihmissuhteen kohdalla. Kysellyt itseltäni loputtomia miksi-kysymyksiä - lähinnä syyttäen itseäni. Miksi mikään ei toimi? Miksi en osaa? Miksi? Ja että mitä mä teen?
Olen yrittänyt oppia katsomaan peiliin ja sanomaan: olen ihan ok. Ei, olen kaunis! Rakastamaan itseäni ja hyväksymään tällaisena, kuulemma kauniina ja ihastuttavana nuorena naisena. Miksi hitossa se on niin vaikeaa? Näen vain virheet, ylimääräisen ja poistettavan. Kaiken sen paskan, joka tulee sisältä ja ulkoa. Pitäisi kai kirjoittaa jokaiseen asuntomme peiliin pieni lappu, jossa lukee "olet kaunis".
Kevätaurinko saa minut hymyilemään, mutta petosta sekin. Sisälläni viha, pelko ja kaikki kurjat tunteet painavat. Saavat minut rikkomaan itseäni enemmän ja enemmän. Askeleet sattuvat, mutta minä hymyilen. Liian paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti