Ensimmäistä kertaa aikoihin tunsin häpeää sairaudestani. Halusin piilottaa kasvavat kohtaukset, mutta enhän minä pystynyt. Nykinä otti vallan. Määräsi tahdin. Tunsin itseni surkeaksi ja huonoksi. Tiesinhän kyllä, että kaikki ymmärtäisivät, mutta välkähtävän ajatuksen tasolle se jäikin.
En voinut luovuttaa - kysyä: "Voinko lähteä ennen kuin nämä kasvavat liian suuriksi?" Väänsin loppuun asti huonoin tuloksin. Töitä. Töitä, töitä ja töitä. Hampaat irvessä, huokausten ja pelon saattelemana. Olen huono sanomaan EI, kun on epilepsiastani kyse. Teen kaiken tarvittavan ja liikaakin, vaikka olisi jo aika mennä kotiin.
Mies suuttui, kun jäin ylitöihin, vaikka tajunta kävi jo rajamailla ja nykäykset painoivat minua kasaan. Ymmärtäähän sen. Olisin minäkin suuttunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti