Olen muuttunut. Iloinnut sydämestäni. Hymyillyt koko olemuksellani. Enkä enää tunnista itseäni. Menetin jotakin, kadotin paljon, irtaannuin ja erkaannuin. En ole sama tyttö, tai nainen, mikä olin ennen sairastumistani. Kaikki se masennuksen ja ahdistuksen määrä painoi minut kasaan, löi ja potki, viilsi syviä haavoja. Anoreksia - se hirviö - piti nälässä liian kauan, käski vaieta ja muuttua seinäruusuksi. Enkä osannut muuta kuin totella.
Nyt muodostan uudelleen mielipiteitäni; mistä pidän, mistä en? Miltä näytän ja miltä tunnun? Kuka olen, mistä haaveilen? Rehellisesti sanottuna: en tiedä. Mustina, syömishäiriöisinä vuosina menetin lempiruoat, -tekemiset, harrastukset ja ison määrän ihmisiä. Sekä omat sanat. Olin joskus puhelias nuori, joka nautti huomiosta. Nykyään hiljennyt kysymysten äärellä, punastun ja änkytän jotain epäselvää. Inhoan sitä! Vihaan, kun en tiedä, mikä on hyvää, mistä pitäisi pitää ja mitä olin ennen.
On aika aloittaa matka itseeni uudelleen. Nyt, kun on voimia. En halua enää olla se ihan sama, kaikki käy -ihminen. Mutta on kovin vaikeaa laittaa kampoihin sille voimalle, joka vieläkin ilkkuu peilistä takaisin. Sille, joka kertoo (vääristellyn) totuuden läskireisistä, pömppömahasta ja oksettavasta peilikuvasta. Ote on luja, minä voimaton sen edessä.
Tie on siis vielä pitkä. Mutta olen ottanut jo ensimmäiset askeleet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti