Hengitys ei toimi oikein. Raajojen kouristelu voimistuu yhtä aikaa pelon kanssa. Suihkun ääni hiipuu kaukaisuuteen ja tiedän, ettei mieheni kuule yrityksiäni hakata seinää. Se on meidän yhteinen merkkimme, kun hätä on suuri. Nyt en ehdi, ja pelkään kuollakseni. Viimein jäljellä on lohduton pettymys, hetkellisesti halvaantunut käsi ja raskas hengitys. Koko kroppa painaa liikaa, sattuu liikaa, väsyttää liikaa.
Epilepsia. Grand mal. Yli vuoteen ei tällaista olekaan ollut.
Näin unta hautajaisista, kuten edellisenäkin yönä. Väsyttää, eikä tavaratkaan pysy käsissä. Juurihan sanoin lääkärille, että kaikki on ennallaan. Vaan ei enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti