Pieni pysähtyminen.

Jäin tänään miettimään tätä blogiani. Aikoinaan kaikki lähti puhtaasti tarpeesta kirjoittaa kaikki ahdistus pois, ilman kasvoja, ilman nimeä. Sittemmin poistin kaikki lukuisat tekstini ja aloitin alusta - samalla periaatteella. Ehkä himpun verran olen jossakin kohdin joustanut ja joukossa saattaa vilahtaa myös kuva minusta, mutta näin on kyllä ollut mahdottoman harvoin. Missään vaiheessa en ole kalastellut tuhansittain lukijoita, sillä tämä on ollut vain yksi keino kursia kokoon sitä minää, joka nyt olen. Tai joksi olen tulossa. On silti ihan mukavaa, että teitä on siellä. Ihan oikeasti.

Olen aika iloinen huomatessani, että tekstini ovat muuttuneet viime aikoina. En enää vello siinä ahdistuksessa, masennuksessa ja itseinhossa ihan niin syvällä kuin mitä aiemmin olin. Onneksi. Elämä on siis mennyt eteenpäin! Minä olen mennyt eteenpäin. Nyt on ehkä jonkinlaisen välikatsauksen vuoro. Tai ehkä samalla myös pienen esittelyn; kuka minä nykyään olen. Entäs ennen tätä päivää? (Onko tämä nyt sitä ikäkriisiä, kun nuoruus alkaa oikeasti jäädä vain katkeransuloisiksi muistoiksi? Hui.)

Oikeastaan olen aika tavallinen tyttö nainen, lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä. Olen aika vakava - ja todella herkkä. Reaktioni ja ajatukseni heijastuvat välittömästi ilmeisiin ja eleisiin, en osaa valehdella. Haluaisin osata itkeä, kuten joskus osasin, mutta se on vielä hakusessa. Tunteiden kanssa olen vähän kömpelö, kuten myös tuntemattomien kanssa keskustelemisessa. En ole sellainen suupaltti, vaan annan rakkaan mieheni hoitaa sen puolen. Oikeastikin pidän siitä, että saan vain istua hiljaa ja kuunnella - eläytyä toisten kertomiin tarinoihin ja kokemuksiin. Olen todella huono vastaamaan annettuihin kysymyksiin ja hämmennyn helposti. Herkkyyteni on välillä paha ansa; vajoan ajatuksiini, käyn murheelliseksi ja löydän itseni soimaamasta itseäni. Uudestaan ja uudestaan.

Aikoinaan olin vain kävelevä varjo, tai paremminkin tyhjä kuori itsestäni. Kävelin liian kauan käsikkäin anoreksian kanssa. Nyt yritän hätistää sitä mörköä pois elämästäni, mutta se pitää otteensa tiukasti. Olen voiton päällä, mutta pelkään katsoa tätä nykyistä minää peilistä; missä on se luiseva, kalpea tyttö? Tilalle sain jotain, jota yritän kovasti opetella tuntemaan. Miten vaikeaa voikaan olla sanoa, mitä mieltä on asioista, mistä pitää tai mitä haluaa? Niin monta vuotta asiat olivat tarkasti määriteltyjä, sääntöjä täynnä. Turvallisia. Että nyt olisi sitten vapaus valita, kun anoreksia ei valitse minun puolestani! Tässä tarvitsen vielä aikaa. Samaan aikaan olen tehnyt hyvästejä masennukselle, joka on vähintäänkin yhtä kauan pitänyt yliotetta minusta. Kovasti se yrittää laittaa kampoihin, mutta vielä minä näytän! Halusin salata syömishäiriöni ja masennukseni kaikilta, mutta enää en häpeä niitä niin. Se tuntuu vähän kummalta.

Minulla on vaikeahoitoinen epilepsia, jonka kanssa olen yhtä lailla yrittänyt opetella elämään. Alistumatta, häpeämättä, pelkäämättä. Epilepsiasta kirjoitan tänne blogiinikin paljon, nykyään ehkä vielä enemmän, kun mustat ajatukseni ovat alkaneet kirkastua.

Minulla on paljon kysymyksiä. Lapsena niille ei ollut tilaa, joten kyselen niitä nyt aikuisena. Mutta kysymyshän on ihan hyvä; se jättää asian avoimeksi, ei sulje sitä. Vastaus sulkee.