Sairaalassa.

Ympärillä olevat puhuvat savoa, pidän siitä. Erikoisista sanoista ja erilaisesta äänenpainoista. Tuplakonsonanteista, joita itsekkin joskus käytän - kiitos isän ja hänen puolen suvun, jotka puhuvat jotain savon sekamuotoa.

Olen yksin, mutta hoitajat tarkkailevat. Yksin pienessä huoneessani, kamerat katossa ja piuhat päässä. Kytkettynä kiinni seinään, mustalla pitkällä piuhalla ja vyölaukku vyötärölläni. Sykkeeni pamppailee tasaisesti, sitäkin tarkkaillaan. Minulla on valkoinen myssy päässä, joka näyttää ihan sipulipussilta. Teippi ärsyttää ihoa, samoin kipsi, jolla kaikki 41 piuhaa ovat kiinni päässäni.

Saan kohtauksia. "Pieniä ja nättejä halutaan," sanoo hoitajat ja lääkärit. Olo on ristiriitainen; tuntuu pahalta odottaa jotain sellaisia, mitä pelkään kuollakseni. Yksi kohtauksista on lähellä kasvaa tajuttomuuskouristuskohtaukseksi. Hoitajakin toteaa toiselle, että ehti jo miettiä, miten tässä käy. Se ei välttämättä ollut tarkoitettu minun korvilleni, mutta huoneeni ovi on auki ja he keskustelevat melko kovaäänisesti.

En halua kuunnella musiikkia, televisiotakaan en liiemmin osaa katsella. Minä neulon villasukkia. Ja neulon lisää. Lisää ja lisää. Välillä yritän keskittyä opiskelemaan, mutta se on vaikeaa, sillä lääkitystäni on vähennetty ja saan vieroitusoireita: säpsähtelen, hikoilen ja palelen, en pysty keskittymään. Nuo säpsähtelyt valvottavat öisin; en nuku lainkaan yhtäjaksoista unta, vaan havahdun vähintään tunnin välein, kun kroppani nytkähtää kovasti.

Mutta saan minä vastauksiakin oireisiin; nyt tiedän, mistä kohdin aivoja kohtaukseni tarkalleen lähtevät, pelolle ja paniikille löytyy syy, ja saan kuulla, mitä mahdollisesti yritetään seuraavaksi. Kohtauksiani edeltävä/samaan aikaan tuleva pelko ja paniikki ovat kuulemma yhtä lailla aivokemiaa ja ne vaikuttavat olevan kohtausoireitani. Helpottaa, sillä tähän asti olen luullut olevani viallinen ja todella rikkinäinen, kun pelkään "jotain typeriä kohtauksia". Se on siis normaalia! Uskomatonta. Saan myös kuulla, että vasen aivopuoliskoni on hiljaa ja kohtaukset lähtevät oikealta, niin ja sopisin hyvin vagushermostimulaattorin käyttäjäksi. Kannattaahan sitä ainakin kokeilla. Enkä oikein tiedä, mitä ajatella, paitsi että muutakaan vaihtoehtoa ei oikein taida olla.

 Onneksi hoitajat valvovat minua koko ajan ja juttelevat ja ovat läsnä. Muuten en kestäisi tätä. Kiittelen heitä suureen ääneen. Heillä on suuri sydän ja uskomaton taito kohdata ihmisiä. Minut todella kohdataan ihmisenä, ei vain potilaana. Eniten minua hoitanut hoitaja saattelee takaisin neurologian osastolle ja halaa lähtiessä. Olen entistä varmempi: olin ja olen turvassa.