Taideterapiassa yritetään varovasti liikkua. Miten tästä muuttaisin asentoa? Miltä kehossa tuntuu? Mitä hyvää käteni ovat tehneet? Mihin jalkani minua vieneet? Uskaltaisinko nousta seisomaan? Katselen käsiäni, pyörittelen nilkkoja. Mikä siinä muka on niin vaikeaa vain ottaa askelia ja liikkua? Ihan kuin maa muka minut nielaisisi. Ei se sitä kyllä olekaan; en minä pelkää, että humpsahdan lattian läpi jonnekin tuntemattomaan tai että elämä loppuisi, jos ottaisin yhdenkin askeleen. Ei. Pelkään sitä, miltä näytän, kun kävelen. Arastelen itseäni. Saako kättä nostaa ylös? Entä sivulle? Haluaisin kurottaa jotain-mitä-ei-ole ihan vain uteliaisuudesta, mutta kroppa sanoo tiukasti EI. Se näyttäisi kuitenkin typerältä. Joku nauraisi. Terapeuttia huvittaisi. (Mutta eihän se arvostele tai vaadi, kaikki on ihan sallittua ja luvallista. Kävely, käsien heiluttaminen. Kaikki.) Liikkuessa näyttäisin vain niin paljon isommalle.
Miksi luulin jo olevani niin pitkälle parantunut? Ja kuitenkaan en ole? Haluanko sitä vain niin kovasti?
En tohdi mennä kuntosalille, sillä olen iso. Turvallisempaa on jumpata kotona. Silloin kukaan ei näe, miten en osaa tai miten kömpelö olen. Miten surkea ja tyhmä. Avuton.
Minulla on paljon ajatuksia, mutten osaa sanoittaa niitä. En osaa maalata, piirtää tai kirjoittaa. En keskustella, selittää, mitään. Kysyä vain. Kysellä tyhmiä kysymyksiä, joissa ei ole mitään järkeä. Ja paeta osaan, sitä minä teenkin. Olen siis hyvä kahdessa asiassa: kysymisessä ja pakenemisessa. Hyvä minä. Just.
Kohta on kulunut yhdeksän tuntia siitä, kun täytin vuosia. Silti tunnen itseni lapseksi, joka seisoo pelokkaana tuntemattoman edessä. Olin jo pienenä todella arka, pelkäsin lähes kaikkea. Pelkään edelleen. Milloin sitä kasvaa aikuiseksi? Vaikka ikänsä puolesta sitä pitäisi jo olla, en tunne niin. Miten pelko voitetaan? Miten surun saa surtua pois, kun ei osaa itkeä?
Näissä tunnelmissa: hyvää syntymäpäivää, minä.
Hei hyvää syntymäpäivää sinä, toivottavasti tämä vuosi olisi parempi kuin edellinen. <3
VastaaPoistaTiedän niin hyvin tuon vaateongelman... Tuntuu että kotoa lähteminen on usein vaikeaa ja myöhästelen jatkuvasti joka paikasta, koska en meinaa löytää sopivia vaatteita - kunnes päädyn eilisiin vaatteisiin.
Aikuiseksi kasvaminen on melko suhteellinen käsite. Pienenä ajattelin, että aikuiset (yli 20-vuotiaat) tietävät kaiken, osaavat kaikeken, eivät itke, eivät ajattele muuta kuin töitä ja kauppalistoja, ovat Aikuisia. Nyt tiedän että on toisin, se että on aikuinen, ei tarkoita sitä etteikö voisi olla heikko ja tarvita huolenpitoa. Ja mikä tärkeintä - lapsenmielinen saa olla koko ikänsä. <3