Tässä minä olen.

Aluksi kaikki tuntuu vaikealta. On huono olla omassa itsessä. Mieli on melko tasainen, mutta keho vänkää vastaan kaikesta. Valitsen pienen paperin välttääkseni paniikin. Ei auta. Olettamukseni kääntyvät minua vastaan, mikä satuttaa ja suututtaa; hoen huonouttani ja osaamattomuuttani, kirjoitan paperille pitkiä rumia lauseita.

Missä olet tässä ja nyt? Jos se olisi väri, mikä se olisi? Musta? Harmaa? Tummansininen? Tyrmään viimeisimmän, sillä se on liian kaunis väri. 

Hetkeä myöhemmin katselen todella dynaamista kuvaa, josta löytyy kaikkia edellämainittuja värejä. Kuivapastellien utua, paljon hahtuvaisia viivoja, sormenpäiden leikkiä valkoisella paperilla. Taideterapeutti sanoo työtä ihanaksi. Sanoo sen kolme kertaa. Hän hymyilee ja katsoo silmiin, kysyy, tiedänkö mitä viivojen pienet koukut ovat. Puistan päätäni empien. Ne on niitä yksivuotiaan viivojen koukkuja, kun viiva vielä haparoi.

Ajattelen, että niissä viivoissa näkyy lapsenomaisuutta, innostusta ja uteliaisuutta, mutten tohdi sanoa ääneen. Ehkä kuva on myös jonkinlainen omakuva? Luonteeni piilossa olevat piirteet nousevat esiin, kun niitä ei odota. Mieleeni nousee yksi sana: leikittelevä. Ja ensimmäistä kertaa ikinä terapiakuvallani on nimi.

Kotimatkalla hymyilen pienesti ja kipristän nenääni. Tässä minä nyt olen.