Parkaisuja.

Katso, mikä pieni nyytti tuolla on!

Ystävän kehotus on hyväntahtoinen, hymy mitä hurmaavin ja katse täynnä sellaista lempeyttä, jota voi kokea vain katsoessaan muutaman kuukauden ikäistä pienokaista. Ja olihan vauva suloinen! Yritin olla katsomatta, silti näytellä katsovani. Ehkä aihe vaihtuisi kohta ja me kaikki vain unohtaisimme, miten suloisesti tuo pieni ihmisenalku hymyili äitinsä sylissä. Ehkä. Ehkä ei,

Myöhemmin istuin tietokoneen ääressä ja tapailin englantia hiljaa mielessäni. Me as an health care professional, hmm. Ajatukseni keskeytyi voimakkaan parkaisun kuullessani - ja taas törmäsin ajatukseen, jota jo aiemmin yritin pakoilla. Ajatukseen ja toiveeseen siitä omasta ihmeestä, jota rakastaa enemmän kuin mitään tai ketään.

Rakas Taivaan Isä, milloin on meidän vuoro? Onko koskaan? Miksi niin sattuu?