Ahdistus kietoo tuttuun levottomuuteensa, on vaikea hengittää. Kävelen tuttua ympyrää olohuoneen matolla ja lasken yksi kaksi kolme tuhat. Tuhat askelta. Tuhat tuttua, turvallista askelta. Yritän kiinnittää huomion turvaesineeseen - mustavalkoiseen ballerinatauluun - joka on aina omalla paikallaan, joka on todellinen. Turhaan. Tämä on jo kolmas yö, kun valvon ja kävelen. Ahdistun. Paniikkikohtaus etsii sopivaa väliä iskeä, mutta on ainakin toistaiseksi pysynyt taustalla.
Jouluaatto oli yhtä isoa pettymystä tänäkin vuonna. Jouluaatto, jota joka vuosi odotan kuin kuuta nousevaa. Aatto, joka on jo kahtena vuonna ollut yhtä helvetillistä tuskaa. Taas kerran vannon, että seuraavana jouluna osaan varautua pettymykseen, vaikken kuitenkaan osaa.
Yksi kaksi kolme tuhat.
Yritän kadota tästä todellisuudesta, taas kerran palata takaisin katsomalla taulua - ja jälleen kadota jonnekin. Ihan turhaan minä paniikkiakaan enää väistelen, antaa tulla vaan! Ei pelota! Mutta kuitenkin pelottaa. Mielessäni risteilee ajatuksia edellisestä itsemurhayrityksestä: lääkkeitä, pahaa oloa, teho-osasto. Verta ja oksennusta. Terä vasten rannetta. Hetkellinen pelonhäivähdys.
Sohvalla nököttää pieni vaaleanpunertava pupu ja mietin, olisiko minullakin joskus tyttö, kenen sängylle sen voisin asetella. Laittaa sen pinnasängyn kulmaan kiinni ja suukottaa pienen otsalle hyvänyönsuukon. En jaksa uskoa.
Yksi kaksi kolme tuhat.
Voi kurjuutta. Miksi sitä joulua sitten pitää niin hirveästi odottaa? Miksi tehdä siitä niin suuri numero, että vain aniharva siinä onnistuu pääsemään euforiaa lähentelevään tilaan? Mitä oikeastaan koko tämä touhu on, perustuuko se mihinkään, vai onko se vain ihmisten keksimä juttu?
VastaaPoistarakashali<3
VastaaPoista