Myrsky pysyy lasipurkissa.

Tyhjä paperi irvailee luonnonvalkoisena edessäni, vain teippiä kulmissaan. Valitsin sen tarkkaan - hypistelin karkeuden, mietin värin, harkitsin oikean koon - ja tuossa se nyt ilkkuu tyhjyyttään. Jostain mielestä nousee ajatus, ettei tästä tule mitään; kuuntelen, kuinka se toteaa yksikantaisesti surkeuteni. Älä kuvittelekaan, tuttu Kriitikko sihahtaa korvaani, sinähän et tuota paperia pilaa.

Terapeutti kyselee paljon, melkein jo liikaa, ja minua turhauttaa enemmän kuin pitkään aikaan. Haluaisin paiskata kynät seinään ja repiä paperin, päästää tunnemyrskyn pois lasipurkista ja katsella sen tuhojen laajuutta kuin tuhopolttaja seuraa liekkien hiipumista. En voi tehdä sitä - ja apua en osaa pyytää.

*

Ironista, että juuri näin unta, jossa paiskoin terapiahiekkaa ja riehuin kuin mielipuoli tässä samaisessa huoneessa. Nyt yritän niellä näitä tunteita, verhota niitä ahdistukseksi.