Suurennuslasiseinä.

Välissämme ohut lasiseinä. Suurennuslasin tavoin se saa toisen lähestymisen näyttämään hyökkäykseltä. Iho odottaa iskua, kun hellä käsi kasvaa kasvaa kasvaa - eikä toinen kestä. Yritän silittää, kavahtaen siirryt kauemmas. Vetäydyt ja sanot, että sattuu. Niin minuakin. 

Kysyn jotain, sinä olet hiljaa. Jos ajatukseni on muualla sinun puhuessasi, on tilaisuuteni mennyt. Ei auta pyytää toista mahdollisuutta - sitä ei tule. Vaikenet, teen samoin. Vain hiljaisuus huutaa näissä huoneissa.

Neulon surustani villasukkia. Hukutan pahan oloni ja yksinäisyyteni silmukoihin, jotka tanssivat puikoilla. Tanssi tuo vapauden, jota muuten ei olisi; olen sanonut noin ennenkin, sillä se on totta ja siihen voin luottaa.

Sinä jaksoit kauan, olit minun vaikka hajosin sekosin katosin. Pidit kiinni ja pysyit. Missä olet nyt? En ole varma enää mistään.

Paitsi tästä järjettömästä kivusta, jota ei lääkkeillä hoideta.