Sähköhäiriö.

Pitäisi kai piirtää rasti seinään. Kaivertaa se siihen niin pysyvästi, ettei sitä pysty peittämään.

Olen itkenyt. Hillittömästi ja kipeästi antanut kyynelten piiskata suojakuortani. Vaikka kiltit tytöt eivät itke, minä itkin kuitenkin. Ahdistus sai lisäpotkua toivottomuudesta, vei uuteen - vai vanhaan? - maailmaan, jossa olin haavoittuvaisempi kuin pitkään aikaan. Hoitajat rauhoittelivat, tarjosivat lääkettä. Kieltäydyin, emmin, suostuin. Myös neurologin katse sai kyyneleet silmiini ja voimaa kertoa parahtaa holtittomasti siitä, miten epätoivoinen olen perussairauteni suhteen. Myötätunto ja viisaus kulkivat käsikkäin hänen sanoissaan.

Liian usein itku jää istumaan rintakehän päälle. Se jää haukkovaksi hengitykseksi, polttavaksi verhoksi silmien taakse. Nielen sen jo alkuunsa, ettei sen voima musertaisi.

Epilepsiani tilanne on huono. Se on niin vaikea, etteivät lääkärit enää tiedä, mitä tehdä. Lähes aina on ollut joku pieni oljenkorsi, mutta enää on jäljellä yksi vaihtoehto - joka sekin hyvin epävarma ja lähes mahdoton. Ensiavuksi aloitettiin lääke, joka tuskin auttaa. Neurologi sanoi sen suoraan ja minä etsin kiintopisteitä ympäriltäni, edes jotain apua toivottomaan olooni. Tietokone, tuoli, muistilappuja, lääkefirman kynä. Mutta korvissani kaikuivat vain sanat: 73 kohtausta kahdessa vuorokaudessa.

Vakuutan kaikille tottuneeni tähän ja pärjääväni mainiosti, mutta miten tosiasiassa voi tottua johonkin, joka uhkaa viedä minulta tulevaisuuden?