P lähti taas aamulla ja palaa vasta sunnuntaina. Viikonloput, varsinkin nämä pidennetyt, ilman häntä ovat aina omituisia - en koskaan tee mitään, istun vain ja ihmettelen. Elämä pysähtyy neljäksi päiväksi. Ihmeellistä.
Kesä on muutenkin pian mennyt. Heräsin eilen todellisuuteen: loma todella alkaa, kuukausi ilman säännönmukauksia. Mitä se sellainen on? TP:n kanssa alamme taas tapaamisemme puolessa välissä kuuta, mutta ei päivätöitä, ei ihmeempiä suunnitelmia kokonaiseen kuukauteen. Mitä minä sille TP:lle sanon? Ihan kiva kesä, töitä tein, epilepsia vaivasi. ARGH! Kesäisin herään eloon ja isoimmat surut jäävät, joten sitä se kai on - kevyempää oloa, akkujen lataamista talven varalle. Että kestäisi talven painon.
Töissä kohtaukset yllättivät minut muutama päivä taaksepäin. Pelotti, kun ei niin isoja kohtauksia ollut aikoihin tullut ja yhtäkkiä maailma ympäriltä vain katosi. Olin lattiatasossa ja yritin pysyä tajuissani, hallita kohtausta, vaikkei sitä pystykään hallitsemaan. Se on kuin ukkosmyrsky - tekee mitä haluaa. Illalla piirsin kolmion seurantalistaani ja edeltäneelle viikolle rastin joka päivään. Tulipahan heinäkuullekin 19 kohtauspäivää.
Nyt menee taas mukavasti. Pohdin vain syitä noihin kohtauksiin, kun oikein mitään ärsykkeitäkään ei ole. Turhauttavaa, kun ne tulevat ja menevät miten tahtovat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti