Kasvoni vääntyvät taas sekunneiksi omituisiin irvistyksiin. Et ehkä huomaa tai ymmärrä katsoa oikealla hetkellä, mutta minä tunnen jokaisen nykäyksen kipuna ja häpeänä sisälläni. Se kipu on kasvoissa, kun ne vääntyvät, ja se kipu on sydämessä, kun en tiedä miten olisin. Itkisinkö, haluaisinko kuolla vai pystyisinkö rohkeasti kantamaan tämän sairauden monet muodot mukanani?
Luulin tänään tajunneeni, että vaikka olenkin epileptikko, ei minun silti tarvitse olla tämän
perhanan sairauden vanki. En minä sitä kuitenkaan ole vielä sisäistänyt tai ottanut omakseni. Voin uskotella niin, kulkea koru kaulassa ja
tyylikäs kassi kädessäni, mutta ei se vielä anna hyväksyntääni. En osaa elää niin kuin pitäisi. Niin kuin kaikki tämä sätkyily ei olisi mitään.
Tuntuu ihan paskalta joutua miettimään, että voinko tänään pyöräillä töihin tai lähteä uimaan. Ehkä saan isomman kohtauksen ja kukaan ei osaa auttaa, tai sitten osaa, mutta mun
heikko kohtani paljastuu liian konkreettisesti. Se tulee julki kaikille.
Miten voi olla sinut jonkun kanssa, joka ei anna rauhaa? Olen niin kauan paennut, etten enää tiedä muuta tietä. Nyt olen oppinut tämän sairauden myöntämään, mutta sen hyväksyminen onkin toinen juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti