Epilepsiakeskuksessa. Pitäis oppia hyväksymään, että mulla on pitkäaikaissairaus. Diagnoosikin oli hankalahoitoinen epilepsia. Oon vaikee tapaus, mutta en kai ehkä mahdoton kuitenkaan. Toivottavasti. Mitä jos lääkkeet ei auta ja ei voi leikata? Jos ei voikaan auttaa?Se sairaus oli mulle ensi alkuun vain joku tyhmä juttu, mikä roikkui mukana ja kiusasi pienen ihmisen elämää: valvotti yöt, pilasi reissuja ja tuli keskelle joitakin koulupäiviä. Lääkityksen ja diagnoosin saatuani otin mukisematta lääkkeeni ja hyväksyin alkoholittomuuden - ei auta muu, ajattelin. Myöhemmin aloin pelätä kohtauksia, tai oikeastaan syvällä minussa ollut pelko kasvoi kasvamistaan ja pääsi valloilleen. Se pirulainen! Epilepsia alkoi rajoittaa elämääni: en voinut lähteä kauppaan, lenkille, kaverin luokse jos oli tullut kohtauksia. Mitä elämää se sellainen on? Kaikki läheisimmät ihmiset kuitenkin tietävät sairaudestani ja osaavat toimia, ja tuskin lenkkipolullakaan vaille apua jäisin. Syyttelen itseäni ja epilepsiaa, miten me ollaan pilattu kaikkien elämä: omani ja P:n varsinkin.
Mietin epilepsiaa. Onko niin, että kohtauspelko saa/saisi hallita mun elämääni? Vai onko siitä vain tullut peikko, joka estää menemästä ja olemasta minä?Olenko siis itse tehnyt epilepsiasta ongelman? Jos vain jotenkin pääsen sen herraksi ja voitan kohtauksiin liittyvän pelon - sen, kun kuulen korvissani äidin paniikinsekaiset huudot: "Hengitä, tyttö, hengitä!" Miten hallita pelkoa? Ei auta nyt pelon kohtaaminen tässä tapauksessa. Mutta toisaalta, kuten tänään todettu, epilepsia ei rajoita meidän elämäämme varsinaisesti, me tehdään just niitä juttuja mitä halutaan anyway: reissataan ulkomailla, vaelletaan, käydään hienoissa ravintoloissa syömässä - ja mitä tahansa muuta! Paitsi mä en juo alkoholia, mikä ei ole menetys sinänsä, ja mä en aina jaksa valvoa myöhään, mikä ei sekään ole vaarallista. Eli ongelma on se pelko ja hetkellinen este/hidaste perheenlisäyksen saamiseen. Voi voi, mulla on liikaa aikaa ajatella.
Kursivoidut pätkät päiväkirjastani.
Sitä se syömishäiriö on. Siihen on hyvä upota kun ei halua elää. Koska syömishäiriö sulkee muun elämän pois. Ehkä sen takia se on niin houkuttelevaa, ihmiset ovat taipuvaisia itsemurhiin, mutta syömishäiriö: Se on jotain elämän ja kuoleman väliltä. Yleensähän syömishäiriöiselle sanotaan, että pitää päättää elämän ja kuoleman väliltä. Harmi vain, että syömishäiriöinen usein unohtaa, mitä se elämä on.
VastaaPoista