Peikko sisälläni yrittää nostaa päätään taas. Se käskee olla täydellinen. Viimeksi elämäni olikin yhtä ruokopillin tahdissa tanssimmista; peikko soitti sävelmää ja minä tanssin, miten se halusi. Tein kaikkeni jäädyttääkseni tunteeni, omistautuakseni ja elääkseni sille. Nyt se kuulen ne sävelet taas, mutta en oikein tiedä haluanko lähteä tanssiin mukaan. En ole varma, mutta kovasti se kiehtoo. En haluaisi, mutta en osaa täysin pistää vastaankaan.
Olin naurettava silloin. Pieni ja tyhmä. Mutta kuinka kiehtovaa olisikaan taas se täydellisyyden tavoittelu! Eihän sitä ihminen koskaan täydelliseksi voi tullakaan, mutta mitä vähemmän söin, sen vähemmän painoin - ja sitä täydellisempi olin. Se on se sairas, kiero oravanpyörä, jonka kiertäminen luo turvallisuutta. Ja josta on niin hemmetin vaikea päästä pois.
Jos ihan pari kiloa vain.
Eikä vain paria kiloa.. Ilmeisesti sitä tietää jo liikaa. Tieto lisää tuskaa. Vaikka kuinka kiehtovaa se ois, ni tiedän, etten voi olla täydellinen. Mutta se pelko lihomisesta! Hirveetä. En tiiä pelkäänkö nyt enemmän lihomista vai kohtauksia. Painopiste saattaa olla ensimmäisessä...
VastaaPoista