Osa 3 - minun vanhempani

Miten vähän voi ihmisellä olla sanottavaa omista vanhemmistaan... Hmm.

Olen aina ollut isän tyttö. Odotin pienestä pitäen isää töistä saapuvaksi; olin polvillani keittiön korkealla jakkaralla ja katsoin ikkunasta, ja kun pakettiauto kurvasi pihaan, olin onnellinen. En ole oppinut tekemään ranskalaista lettiä enkä leipomaan pullaa, sillä minä olin isän seurana pihatöissä: puita hakemassa, lunta luomassa, autoa pesemässä jne.

Teininä riitelin kovasti äidin kanssa, pistettiin kova kovaa vasten, mutta isän kanssa ei pystytty riitelemään niin lujasti - meni vain itkuksi puolin tai toisin. Me ollaan kai sellaisia herkkiksiä.

Äidin kanssa olen pelottavan samannäköinen. Ainoastaan nenä, ihon- ja hiustenväri (se oma) ei mätsää, mutta muuten me ollaan kyllä selkeästi kuin... Äiti ja tytär.