Itsenäisyyspäivä. Jouluradio. Ensimmäiset piparkakut leivottu - enää ei tarvitse syödä vain raakaa taikinaa. Piparkakkutaikinaa kaulitessa en voinut välttyä ajatukselta, että mitä jos joku pieni ihana leipoisikin niitä kanssani? Näin joulun alla perheen merkitys tiivistyy ja saan kuulla ystäviltäni, mitä uusia hienoja juttuja he ovat pienten lastensa kanssa tehneet: leivottu, laskettu mäkeä, koristeltu koti ja kuusi, ihmetelty ensilunta, maistettu luumuhilloa... Lista on loputon. Pieni kateuden hippu sisälläni liikahtelee, vaikka yritän tukahduttaa sen. Ahdistuksen ja surun siemen, ja ne kaikki miksi-kysymykset. Sydämeni viipyilee ajatuksessa, että meidänkin taloa asuttaisi kasvava ihme.
Ettei aina tarvis niellä kyyneleitä, kun toiset puhuvat perheonnestaan.
(otsikko on muuten erään supliikin mummon suusta)
Kiitoskiitos toivotuksista, vielä ei ihan juhlita mutta ehkä tämä tästä. Ainakaan en ole sulkenut puhelintani ja mieltäni kokonaan;>
VastaaPoistaJa, nyt niinkin kliseinen lause kuin että "kaikelle on aikansa". Tuo onni tulee ihan varmasti sinunkin kohdallesi jossain vaiheessa, joku päivä voit sydän ylpeydestä pakahtuen kertoa oman pienesi menoista ja teoista ja joku päivä itkeä onnesta kun olet mukana kasvamassa hänen/heidän koitoksissaan. Superihanaa viikkoa sinullekin♥!