Muistilappuja.

Hammaslääkäri poisti multa kaksi hammasta ja oon ollut raukkaparkatoipilas, ainakin mieheni mukaan. Oon nauttinut siitä, kun en ole voinut, saanut tai pystynyt syödä kunnolla kahteen päivään. Leuat on kipeät, ei suu edes aukea kunnolla. Ahdistaa, kun en ole päässyt liikkumaan. Syönyt vain jäätelöä sohvanpohjalla, kuten lekuri määräsi. Ja pelännyt, että kuoppa vuotaisi verta, jos lähtisin - ja toisaalta olen ottanut Panacodeja pahimpaan särkyyn. Vaikka ei  ne sitä särkyä ole vieneet kuin hetkeksi. En ymmärrä, miten äitini tai mieheni menevät niistä ihan sekaisin ja nukkuvat vain - itse huomasin jomotuksen vain lieventyneen, mutta kaipasin lisää. Nukuin kyllä paremmin, kiitos niiden, mutta that's about it.

Nyt odotan matkaa ja suunnittelen, mitä kaikkea tarvitsen sitä varten. Pääsemme kahdeksi viikoksi pois näistä pakkasista, arkirutiineista, ahdistuksista - en tiedä parempaa! Ja kun se kaikki vielä koittaa kuuden päivän päästä. Hiphei! Ei ole ollut aikaa tuntea itseään huonoksi tai ahdistuneeksi, kun on pitänyt selvittää rokotuksia, lääkityksiä ja kirjoittaa keltaisia lappuja: muista siirtää aika! Ehkä matkan tarkoitus toteutuu jo nyt, viikko ennen; paha olo lievenee vähän, kun pääsen pois näistä kuvioista. Mies ei täysin ymmärrä intoani matkaa kohtaan, mutta ehkä tässä tulee nämä miehet vs. naiset -malli esille, kun toinen vaan edellisenä iltana pakkaa laukun ja lähtee. Minä taas naisena aloitan matkan suunnittelun jo kauan ennen kuin se on varattu, niin ja tietysti myös siitä puhumisen, mikä saa mieheni välillä raivon partaalle, mutta jospas me kestettäis toisiamme.