Sitäsuntätä.

Sairastuvalta päivää.

Itku pääsi kesken työpäivän. Hävetti sanoa, ettei jaksa. Ei kertakaikkiaan jaksa m i t ä ä n. Elämä on raskasta, pienetkin asiat tuntuvat vuorilta reppumatkailijan edessä. Kaikki on paskaa.

Oli pelottavaa huomata, miten lääkemuutokset - lisäykset ja vähennykset - voivat väsyttää näin pahasti. Fyysinen väsymys on jo kääntynyt minua vastaan, henkiseksi taakaksi. Olen siis lisännyt uuttavanhaa lääkettä ja vähentänyt toista, sillä menin totaalisen tilttiin lääkemääristäni. Raja on hiuksenhieno, sillä vähennys taas toi kohtaukset takaisin.

Pelottavaa on myös huomata se, miten masentuneeksi olen uudenvanhan lääkkeen jälkeen itseni kokenut. Eilen huomasin pohtivani kuolemista ja lähinnä viiltämistä. Teki niin hirveästi mieli! Mutta en! Olin vahvempi kuin ääni sisälläni. Jes!

Paino on pudonnut. Iloitsen ja ihmettelen asiaa. Lääkkeen syytä, tiedän, mutta eihän tässä näin pitänyt käydä. Vai pitikö sittenkin?