Ei enää kipuja.

Katselen hiljaa hiljaista naista. Pieni, kaunis ja hauras. Ei hän ole täällä enää, tuo hahmo on vain kuori entisestä; sielu jo lentänyt toisaalle. Taivaaseen? En tiedä, mutta toivon. Minun kuuluisi tuntea pohjatonta surua ja itkeä, kuten toiset tekevät. Mutta en minä. Katselen häntä hiljaa ja silitän kylmää poskea. Vain tyhjyys kolisee nurkissa. Niin syvää tämä tyhjyys, että sattuu.

Lepää rauhassa, muru.

Kuulen sisältäni nyyhkytyksiä,
vaikka en osaa itkeä,
silmiä kirvelee,
vaikka kyyneleet eivät valu,
sydän on kipeänä kaipauksesta,
vaikka en osaa surra.
Järki ei riitä käsittämään,
mutta haluan uskoa, että Rakkaus riittää.

Marleena Ansio