Kehoni on vankilani.

Hän nauraa lempeästi, kun kerron käyneeni kampaajalla ja uskaltaneeni katsoa itseäni peilistä. Ihan mahtavaa! Oikeastaan peilejä oli kolme, sillä seisoin ahtaassa sovituskopissa ja tarkasti katsoin itseäni silmästä silmään. Arastelen, kun hän kertoo positiivisia asioista. Hymyilenhän minä, mutta samalla pienenen; on vaikea kuulla kauniita sanoja. Piiloudun itseeni, sieltä jostain varovasti kurkistellen; ihan kuin pelkäisin, että jostain niitä pilkkanuolia kohta taas ammutaan.

Teen kolme nopeaa työtä: keho, mieli, tunteet. Alku on takkuista ja ahdistavaa, mutta pienen pysähdyksen jälkeen pääsen alkuun. Miksi tämä tuntuu aina niin vaikealta? Liidun tanssia paperilla: fuksiaa, aniliininpunaista, vihreää, sinistä, harmaata, mustaa... Ja lopulta olen ihan tyytyväinen. Ei niistä ulkopuolinen mitään ymmärtäisi, mutta minulle kaikella on tarkoituksensa. Järjestystä, estäviä rajoja, piilossa olevaa iloa.

Hän kannustaa minua liikkumaan, mutta lukkiudun itseeni ja jähmetyn paikalleni kuin suolapatsas. Haluan olla pieni, kadota ja paeta. Paha olo, ahdistus. Istumme taas ja hän sanoo: "Mutta sinähän liikuit!" ja hymyilee rohkaisevasti. "Minä näin, kun sinä liikuit."

Minun ongelmani on kehossa. Se on vankilani. Sitä on satutettu niin paljon, siihen on kohdistunut paljon kaikkea pahaa. Häpeän jokaista askeltani, liikettäni ja olemistani. Mietin aina, ettei joku vaan tule ja tuomitse. En voi kävellä, pyöräillä, juosta tai ainakaan tanssia ilman, ettenkö miettisi toisten reaktioita. En uskalla edes nostaa kättäni pelkäämättä arvostelijoita. Ne kuitenkin vain nauravat ja osoittavat sormella: Katsokaa tuota läskiä, kun se näyttää niin oksettavalta. Varmaan luulee olevansa jotakin, hirveä läskihuoralumppu.