Keinulaudalla.

Vuosi on juossut nopeasti eteenpäin; talvi, kevät, kesä ja taideterapian viimeiset työt. Jatkamme toki syksyllä ja tauko tekee varmasti hyvää, mutta tauot tuntuvat aina pieniltä hylkäämisiltä. Hän kysyy, haluanko lopettaa tähän kertaan vai jatkaa vielä syksyllä. Pieni lapsi sisälläni parahtaa itkuun välittömästi. Soperran hiljaa, että haluaisin kyllä jatkaa vielä elokuussa ja luon nopean katseen vilpittömiin silmiiin. Kuinka naurettavalta se kuulostikaan! Eihän me olla menty tavoitteiden mukaisesti, ei aina läheskään, sillä menneisyyden kummitukset ovat nousseet voimalla sieluni sopukoista. Koen kuitenkin menneeni eteenpäin, ehkä vähän salaa ja vahingossa - mutta samahan se on, miten se tapahtuu.

Aistin sinussa nyt rehellisyyttä, hän sanoo alussa. Onko suojamuurini vihdoin alkanut murentumaan? Hämmentyneenä painan katseeni lattiaan ja kohautan olkiani hymyillen. Tyhjä paperi edessäni vaatii tekemään täydellistä jälkeä, valitsemaan oikeat liidut ja saamaan aikaiseksi jotain hienoa. Lopulta katselen työtäni: sinistä, harmaata, fuksiaa - niin tyypillistä minua! En ole tyytyväinen. En koskaan ole, mutta yritän opetella kestämään epätäydellisyyttä. Miksi työmaailmassa kaaoksensietokykyni on niin paljon parempi kuin oman itseni suhteen? Hän kertoo kauniista, hennosta otteesta ja minua hämmentää taas. En ole edelleenkään oppinut ottamaan vastaan lempeitä sanoja, ne ovat olleet aina kiellettyjen listalla: kiitokset, kehut, hyvyydet.

Hän kuvaa, että kulunut vuosi on osaltani ollut kuin kiikkulauta: ilo ja synkkyys vastatusten. Synkkyys on ehkä ollut vahvempi ja painanut maahan herkemmin, mutta kyllä se ilokin siellä on. Nyt haasteena onkin löytää tasapaino, etteivät vaikeudet painaisi aina enemmän kuin keveä positiivisuus.