Kiitos.

Tuijotan mykkänä sanoja ja lähettäjää. Silmissäni pienet tähdet, ne onnen timantit, joista on hyvin lyhyt tie kimaltaviin kyyneliin. Piinaavan kuukauden jälkeen saan lukea vastauksen, joka koskettaa syvemmältä kuin uskoisikaan. Vastauksen, jota en uskaltanut edes toivoa.

Sanoin kiitos ja hän vastasi rehellisillä sanoilla, täynnä iloa ja riemua. Olin käynyt mielessään useasti, koskettanut olemuksellani. Minä? Jättänyt jäljen toiseen ihmiseen? Sitä on vaikea uskoa, mutta ei kai hän sitä huvikseen sanoisi - hän ei ole korulauseilla komeileva ihminen.

Muistan katseensa vuosien takaa, sen syvän huolen ja välittämisen. Olin hakemassa aamukahvia ja hartioillani painoi rosoisten kivien taakka. Vaikka en olisi jaksanut, urhoollisesti näyttelin reipasta. Päivästä toiseen, yhä uudelleen ja uudelleen. Ja silti, kaikkien niiden naamioiden läpi hän näki ihmisen, jolla oli hätä. 

Tule, niin jutellaan.

Nyökkäsin hiljaa ja ensimmäistä kertaa vuosikausiin kerroin jollekin, mitä minulle oikeasti kuuluu. Enhän minä silloin mihinkään uskonut, paitsi kaloritaulukoihin ja Jumalaan, mutta lupasin yrittää tehdä mahdollisuudelle tilaa. Elämän mahdollisuudelle.

Ja nyt olen tässä. Kokonaisena ihmisenä. Istun vaiti hämärtyvässä kesäillassa, lähes valmiina elämään ilman mustia mörköjäni. Kiitollisena hänelle, joka auttoi avaamaan painavan oven.

Ja minulla on vain pieni sana. Pieni ajatus. Kuitenkin suurempi kuin monikaan muu.