...ettei jotain hyvääkin.

Kotiloma on mennyt hyvin. Hoitaja soitti puolivälissä ja sanoin, että ehkä jännitin turhaan. En ole ollut kuuteen viikkoon kotona kokonaista viikonloppua, mutta nyt sen tein. (Tässä vaiheessa sopisi kai onnitella itseään!?) Voimia on vielä hyvin vähän, mutta uskon niiden tulevan joskus takaisin.

Perjantaina olin varma, että tapan itseni heti tilaisuuden tullen, mutta en minä pystynyt. Jokin pieni ääni sisältäni kuiski rohkaisevia sanoja ja jätin lääkepurkit omaan arvoonsa. Ei se olisi ratkaisu tähän - toisi vain tuskaa niille, jotka minusta välittävät (ehkä niitäkin on). Ainakin miehelle. En minä sitä halua.

Tänään tuntuu turvalliselta palata kotiin, en ehkä olisi jaksanut kolmatta päivää. Koitan hokea itselleni sitä, mitä mummo aina sanoi: päivä vain ja hetki kerrallansa. Se oli hänen lempivirtensä, se on minunkin suosikkini niistä kaikista lukuisista hyvistä. Ei hoppua huomiseen.