Valtava ahdistus vyöryi ylitseni. Se kieputti ajatuksiani villisti, huusi rumuutta ja pahuutta. Sille mikään ei riittänyt, se halusi kaiken. Se halusi nujertaa. Tunnin yritin taistella vastaan, kunnes otin uskalluksen askeleita ja kävelin hoitajien kanslian luokse pyytämään apua tilanteeseen.
Puolitoista tablettia - ja kohta kaiken pitäisi olla paremmin.
Siellä se ahdistus yhä on, mutta se on sidottu köysin, laitettu pahvilaatikkoon ja pudotettu kaivon pohjalle. Se huutaa, mutta sen ääni on pieni - tuskin kuulen sitä - ja terävät kyntensä eivät nyt pääse iskeytymään kiinni vaaleanruskeisiin hiuksiini. Siellä se on yhä, mutta se ei pääse tekemään pahaa minulle nyt.
Rauhoittavat lääkkeet - yksi lohenpunainen ja puolikas valkoinen - painavat silmäluomiani, ja on haastavaa yrittää pysytellä hereillä. En ole syönyt juuri mitään (ja silti aivan liikaa). Olen kävellyt ulkona ja illalla menen uudestaan. Puoli tuntia kertaa kaksi. Liikuntaminuutit. Pakko käyttää kaikki mahdollisimman tehokkaasti.
Hoitaja sanoi, että aurinko piristää. En tunne samoin. Ajatukseni harhailevat ja sanat jäävät kesken, lauseet ihan puolitiehen. Minun aurinkoni ei paista.
Onneksi on lääkkeet, joilla ahdistuksen saa sumennettua hetkeksi, vaikka tietääkin, että sieltä se tulee takaisin. Musta tuntuu usein, että aurinko pelkästään lisää masentuneisuutta, kun huomaa miten iloisia muut ihmiset ovat ja itse ei osaa olla.
VastaaPoistaOnneksi on lääkkeet, toden totta! Aurinko on ihana asia, mutta kesä ja kuuma aiheuttaa ahdistusta. Pitäisi muka uskaltaa olla ilman turvallista suojavaatekerrosta ja näyttää kaikille lihavuutensa. Hui! Ja toisinaan aurinko myös paljastaa liikaa; se tuo esiin toisten onnen, kuten sanoitkin. Kiitos kommentistasi ja voimia <3
Poista