Maybe suicide is the answer.

But suicides have a special language.

Like carpenters they want to know which tools.

They never ask why build.

Anna Sexton: Live or die

Itsemurha. Mikä saa yhä uudelleen ajattelemaan asiaa mahdollisuutena, vaikka on jo kerran kokenut sen hämmennyksen, kun availee silmiään ensimmäisen kerran ja kolmena näkyvät kasvot pyörivät villisti silmissä? Sen oksettavan tunteen ja katseen, jota ei pysty kohdistamaan mihinkään; epätietoisuuden, kun ei ole varma minne on päätynyt ja miksi. Sairaalaan, aivan varmasti, koska tuo äskeinen hahmo oli pukeutunut vihreisiin, mutta päivystykseenkö? Ei tunnu siltä, on liian hiljaista ja rauhallista. Hoitajan sanat kaikuivat jostain kaukaa, vaikka kolmena näkyvät kasvot tulivat lähelle ja puhuttelivat lempeästi: Huomenta, olet teho-osastolla. Mikä on vointi? En jaksanut saati osannut vastata. Kellotaulu osui johonkin näkökenttääni ja iso monitori, mutta numeroista en saanut selvää - miksi nekin näkyivät kaikki kolmena? Miksi kaikki pyöri niin villisti?

Hitto. Olen elossa. Sydän oli kuulemma lyönyt lähemmäs kahtasataa. Sillä oli kova työ.

Tuntien kuluttua heräsin uudelleen kipuun ja huonoon asentoon, jota en kyennyt vaihtamaan. Lepositeet? Keho alkoi tuntua todellisemmalta, vaikka silmien avaaminen oli edelleen raskasta. Muistikuvat palailivat pätkittäin: lääkkeitä, tekstiviesti, mies, ambulanssi, veriset vaatteet ja ranteet. Minä todella olen elossa. 

Miksi ihmeessä näen itseni tappamisen edelleen yhtenä vaihtoehtona, vaikka olen kokenut sen häpeän? Kävelin kahteen hoitajaan ja tippatelineeseen tukeutuen suihkuun - liian suuressa avopaidassa ja violetissa vaipassa, katetroituna, kasvot mustana lääkehiilestä, kiitos hetkeä aiemmin poistetun nenämahaletkun. Ja silti melkein pyörryin muutaman minuutin seisaalla olemisen jälkeen. Olin yhtä kylmänhikeä, verta, lääkehiiltä ja oksennusta, enkä edes jaksanut pysyä pystyssä peseytyäkseni kunnolla. Seuraavana aamuna hoitaja ehdotti, että kävisin suihkussa vasta omalla osastollani. Siellä on oma shampoosikin ja parempi suihku. Ei auttanut kuin myöntyä.

Myöhemmin omahoitajani katsoi syvälle silmiin ja totesi kiertelemättä totuuden: Näytät aivan järkyttävälle, tiesitkö? Tiesinhän minä, tiesin ja tunsin. Minulla oli päällä XL-kokoinen aamutakki, liian suuret housut ja pinkki avopaita, kun istuin pyörätuolissa, jonka toinen rengas oli vähän liian tyhjä. Hoitaja työnsi minua vauhdilla läpi kanttiinin ihmispaljouden, hissien ja käytävien. Syvä häpeä ja masennus loivat harmaita sävyjä kasvoilleni ja silmistäni paistoi tyhjyys, vaikka yritin pitää katseeni sylissä. Aamutakki kätki ehkä sisäänsä laihtuneen olemukseni ja ommellun ranteeni, mutta eivät kyynelten valuttamia ripsivärejäni poskillani. Eivät epätoivoa, vihaa, surua tai syvää häpeää.