Ompele minut ehjäksi.

Totesin tässä taannoin, ettei minua koskaan huimaa. Ei ikinä koskaan, vaikka söisin vain omenan koko päivän aikana. Siinä menee monta päivää, tuumasin, kunnes kotona huomasin taas piteleväni kiinni ovenkarmeista; silmissä tuikkivat pienet tähdet ja päässä pyöri kuin karusellissa. Perhana, minua huimaa! Näen tähtiä! Tätähän se on ollut taas kaikki viime päivät. Eilen pohdin, että se varmasti johtuu aivan liian korkeasta verenpaineesta (koska tupakka, lääkkeet ja laiskapaskaliikkuja), mutta eihän se voi. Tänä aamuna ymmärsin, että ehkä välillä pitäisi muistaa syödäkin.

Ravitsemusterapeutti sanoi, että kyllä se joskus helpottaa - vähän ajan päästä ei tarvitse koko aikaa olla syömässä. Eilen yritin taas sitä kirottua jatkuvaa syömistä: omena, toinen, raejuustoa, rahkaa, omena, nektariini, leipä, lasi maitoa, banaani, raejuustoa, rahkaa, omena. Oksettaa syödä koko ajan! Illan balettirääkkäyksen jälkeen poljin täysillä kotiin ja tunsin nälän - minä todella tunsin, kuinka se kouraisi vatsanpohjasta ja pakotti avaamaan jääkaapin. Omena, kiitos. Pieni, lapsuudenkodin pihapuusta noukittu, kauniin punainen omena. Ja nälkä meni pois. Eihän minun tarvitse syödä enempää, eihän? Ei. En halua. Haluan, että paino tippuu, mutta siitä ei puhuta ääneen. Ei ainakaan isoilla kirjaimilla, ei ääneen.

Katselin jo toista yötä painajaisunia. Aamulla mietin, josko tekisin unestani totta: leikkisin veitsellä ja istuisin oikeasti päivystyksessä, jossa sairaanhoitaja kursisi minua kokoon. Ompelisi minut ehjäksi, kursisi kuntoon neulalla ja langalla.

Mutta onko se enää edes mahdollista? Syvimpiä haavoja sydämessäni ei korjata langalla ja neulalla, ne ovat liian tulehtuneita. Liian isoja. Liian syvällä sielussa ja mielessä.