11.9.2014

VMP*-olo

Ravitsemusterapeutin katse porautuu suoraan lävitseni. Hän osaa kysyä oikeat kysymykset, sanoa oikeat sanat ja katsoa juuri oikealla tavalla. Ja minä murrun täysin; kyyneleet nousevat silmieni taakse ja puren huulta niin lujasti, että maistan veren. Rautaisen ja kitkerän. En itke, sillä enhän minä koskaan, mutta ulkokuoreeni tulee iso särö hänen empaattisuutensa vuoksi.

- Miten sinä jaksat? Hoitoneuvotteluunkin on viisi viikkoa -  se on ihan tosi pitkä aika.
- Pakkohan se on jaksaa! Tai no... En minä kyllä oikein jaksa. Mutta en vain osaa tai uskalla sanoa sitä ääneen.
- Miltä osastojakso kuulostaisi?
- Olin juuri hoidon arviossa, ei ne ota mua sinne. 

(En ole riittävän rikki, ajattelen. Ehkä se on totta, kun psykiatrikin niin arvioi. Luulen vain. Tyhmä tyttö!)





* Vittu mitä paskaa.

2 kommenttia: