Kämppäkavereina Ahdistus ja Paha olo.

Kouristelin terveyskeskuksen päivystyksessä rajusti, hoitaja piteli kevyesti kiinni ja keskusteli ystävälliseen, hyväksyvään sävyyn. Lääkäri oli törkeä minua kohtaan, kohteli kuin rapajuoppoa tai narkkaria. Ylenkatsoi, iski sanoja suuhuni. Onneksi hoitaja oli puolellani, onneksi lääkäri edes vähän kuunteli hoitajaa. "Lääkkeet eivät auta," sanoin, mutta ääntäni ei kuunneltu. Lopulta kahden ja puolen tunnin jälkeen nukahdin lääketokkurassa, lopen uupuneena. Teki mieli raivota lääkärille, mutta silmät vain painuivat kiinni, ja unen läpi tunsin, kuinka sairaanhoitajaopiskelija silitti hiljaa käsivarttani.

Tänään tuttu lääkäri keskusteli kanssani tunnin. "Haluatko vielä kuolla?" hän kysyi ja minä nyökkäilin vaitonaisena. Hoitaja ja lääkäri katsoivat hetken, kuulin hoitajan huokaisevan. Olikohan äänessään pettymystä? Lopulta päätös oli selvä: "Kaksi viikkoa täällä, sopiiko?" Ja minä nyökkäsin taas.

Kunpa osaisinkin ajatella, että oli oikein hakea apua ja pystyisin hyväksymään, etten ole huono ihminen näin tehdessäni. Itsemurha olisi vain ollut tuskan siirtämistä itseltä toisille, minulle rakkaille ihmisille. Oli hyvä toimia toisin, pystyä vastustamaan sairasta puoltani. Lääkäri vertasi ahdistusta ja pahaa oloa kämppäkavereihin; minä nyt vain satun asumaan heidän kanssaan, mutta on mahdollista asettaa rajat ja olla päästämättä niitä liian lähelle. Sitä siis taas opetellaan. Ja samalla saa ihan luvan kanssa levätä.