Don't lock yourself out that door.

Mulle tuli yksi ihan pöljä mielikuva, kun äsken kirjoitin tuota tekstiä.

Ei mitkään mielikuvat ole pöljiä, kerro ihmeessä.

Seison kasvot seinään päin ja edessäni on useita ovia. Kaikki niistä ovat vähän erilaisia: vanhoja, uusia, puisia, metallisia, lahonneita. Osan niistä on voi lukita, toisia ei. Utelias puoli minussa haluaa aukoa niitä ovia ja kurkistaa, mitkä voi turvallisin mielin jättää auki ja mitkä taas tarvitsee paiskata kiinni vauhdilla. Ihan kuin etsisin tietä johonkin hyvään ja haluaisin selvittää, minkä oven takaa mielen möröt alkavat vyöryä sisälle - sillä ne ovet on pidettävä kiinni. Mutta kun koskaan ei voi tietää, ja se on pelottavaa. Mítä jos avaan liikaa jotain ovea ja kaikki ne pahat asiat ehtivät kaataa minut kumoon; lattia pettää alta, varjo muuttuu takaisin peitoksi ja peitto painaa minut pimeään yksinäisyyteen? Mitä minä sitten teen? Ehkä juuri siksi olen leijunut nyt jossain pumpulissa ja pyhässä huolettomuudessa, koska pelottaa, että kaikki sortuu kuitenkin. Mutta se utelias puoli minussa ei malta olla avaamatta niitä ovia...

Kaiken tämän jälkeen sulle tekee ihan hyvää leijua huolettomuudessa, mutta miten olisi sellainen terve realismi? Jos se on sitä, mitä nyt tarvitset?

***

Eilinen taideterapia sujui perinteisen lomaltapaluukankeuden jälkeen oikein mainiosti. Kävimme monta hyvää keskustelua vertauskuvien kautta ja sain paljon uusia oivalluksia. Tästä on hyvä aloittaa kevään työskentely. Tiedän siitä tulevan vaikeaa, koska enää minua ei tarvitse kannatella pysymään kiinni elämässä, vaan jaksan mennä eteenpäin. Hankalaa on jo itsessään työskentelytapojen ja tavoitteiden asettaminen, saatika rohkeuden löytäminen. Sellaisen voiman, jolla kohdata nuo mielen möröt - tai ainakin asettaa niille oikeanlaisen rajan ja sulkea oven, kun ne eivät ole tervetulleita.