Suruhahmo.

Se hiipii rispaantunein villasukin, aivan hiljaa ja huomaamatta. Sillä on yllään tummanpuhuva viitta ja sen silmät hohtavat syvää ja rannatonta surua. Se ei pelkää mitään, se on melkeinpä uhkarohkea kuiskiessaan viiltäviä sanoja.

Et kelpaa.
Et pysty, et saa.
Älä edes kuvittele.

Se tarttuu kiinni vahvoin kahlein ja niin me olemme vierekkäin, yhdessä, minä ja se - tummanpuhuva, kateutta hohkaava suruhahmo. Sen voimat ovat liikaa minulle, vaikka huutaisin, ei kukaan kuulisi. Yhtäkkiä se on kaikkialla: liikennevaloissa, naapuritalon ikkunassa, tuntemattoman naisen kasvavassa vatsassa, sohvan alla ja aamuauringon ensisäteissä.

Tärkein, mitä se sanoo, on kuitenkin tämä:
älä kerro minusta kenellekään.