sometimes I get
so sad
that it's
hard to breathe
so tell me
how do
you expect
me to talk
about my demons
when they're
sitting
on my lungs?
Hysteerinen paniikki valtasi minut niin typerän asian johdosta, etten täysin ymmärrä asiaa vieläkään. Se oli järeämpi kuin kvak ja sitkeämpi kuin mikään olotila pitkään aikaan. Suru ja paniikki huusivat yhdessä pelon ja häpeän kanssa, kuinka pitäisi vajota maan alle ja kuolla ja hävitä. Ei sitä oloa voi edes selittää! Miten kaukana pahimmat olot ovatkaan olleet - ja silti aivan kulman takana.
Pieni punertava pilleri ja tunnin päästä olo oli hieman rauhallisempi, kiitos huuruisen lääkepöhnän. Nykyään pieni määrä riittää uuvuttamaan ahdistuksen. Vähän ajan päästä vielä yksi valkoisen tabletin puolikas, ihan vain varuilta.
Ehkä tämä kaikki on taas liikaa: koulu, työt, ihmissuhteet, elämä. Ja syksy. Niin paljon kuin rakastankin sysimustia iltoja, harmautta värittäviä lehtiä ja sateen ropinaa ikkunaa vasten, on syksy aina raskasta aikaa. Liikaa kaikkea, liian vähän voimia - edelleen.
Ja sitten on tämä surun syvä meri, jonka pinnalla räpiköin. Kuinka kauan vielä jaksan kannatella itseäni?
Ihan samat fiilikset täällä. Voimia! <3
VastaaPoistaKiitos, voimia myös sulle <3
PoistaTää fiilis on välillä läsnä ja kukaan muu ei sitä koskaan ymmärrä. Kaikki sanovat, että kyllä sä selviät, mutta mistä ne sen tietävät. Suurin osa ihmisistä varmaan selviää, mutta on olemassa niitä, jotka YKSINKERTAISESTI eivät. Ja miksen minä voisi olla yksi heistä.
VastaaPoistaNo niinpä! Toisaalta sun blogitekstisi oli täysin vastakohta - ihanan lohdullinen sellainen - tälle kaaosajattelulle, joka on pyörinyt kehää mun päässäni jo liian kauan. Ehkä tästä selvitään, ehkä ei. Kunpa vaan saisi tietää vastauksen!
Poista