Sinä olet aivan tavallinen nainen.

On paljon helpompaa mieltää itsensä tytöksi kuin naiseksi. Näytän paljon nuoremmalta kuin oikeasti olen ja pituuteni vuoksi katson lähes poikkeuksetta ihmisiä yläviistoon. Myös pukeutumiseni rentous lähentelee usein tyttömäistä helppoutta; venyvää ja joustavaa, lämmintä ja jotain sellaista, jolla on varaa likaantua ja rähjääntyä. Olen laiska meikkaamaan - vain hitunen puuteria ja ripsiväriä riittää - ja hiukseni ovat rennosti milloin mitenkin. Tyylini on siis varsin... Tyylitön? Helppo? En ole millään tavalla poikatyttö kuitenkaan, päinvastoin, ja siinä se ongelma juuri on. Miten olla tytön sijasta nainen? Mitä se edes on? Jo ajatuskin saa kavahtamaan.

Kasvoin aikuiseksi käsikädessä syömishäiriön kanssa. Tuo itsekäs, epätoivoinen ja surullinen sairaus muovasi minusta pienenpientä ja huomaamatonta, Näkymätöntä Ninniä. Sama Ninni on kulkenut usein terapiakeskusteluissani, tiuku kaulassaan pyrkinyt näkyväksi monen vuoden ajan. Masennus ja ahdistus ovat myös olleet ylläni jo vuosia - mitätöiden, vaientaen ja piilottaen oikeaa minua itseltäni ja toisilta. Ne ovat muodostaneet yhtäaikaa turvallisen ja pelottavan peiton, jonka alle olen hautautunut pakoon muuta maailmaa. Nyt tuo Näkymätön lapsi on muuttunut ainakin lähes näkyväksi, mutta en osaa elää asian kanssa. Tuntuu mahdottomalta muodostaa kuvaa itsestä - lähes 30-vuotiaasta naisesta - kun lähes koko elämä on ollut mustien varjojen alla värjöttelyä.

Olen oppinut arvottamaan itseni aina toista alempaan luokkaan eikä vieläkään tunnu oikealta nousta tasavertaiseksi. Toinen, oli kyseessä ystävä, kaveri, puoliso tai terapeutti, on aina vähän korkeammalla; hän ansaitsee parempaa, tietää enemmän ja on oikeassa. Minä hiljaa ja varovasti, joskus kierrellen ja kaarrellen, varmistan oikeutustani olla siinä hetkessä ja puhua ajatuksiani julki. Vastaan "en tiedä", vaikka tietäisinkin, ja tunnustelen ilmapiiriä jopa liikaa. Uskallanko antaa ääneni kuulua, onko se turvallista tai edes sallittua? 

**

Ehkä minä kuitenkin selviän.