Kai mä hengitän.

Olen yrittänyt kirjoittaa, todella yrittänyt. Mutta. En osaa, en pysty. Joku olematon nielaisee sanani mustaan aukkoon ja jäljelle jää vain häpeäntäyteisiä ajatuksia.

Kesä meni liian nopeasti. Ajattelin koulutehtäviä, mutta en saanut mitään aikaiseksi. Tein liikaa töitä, joita rakastan saamatta niistä kuitenkaan mitään irti. Suuntasin kohti unelmaani, sitä ainoaa, jonka kolme vuotta sitten kirjoitin päiväkirjani viimeiselle sivulle.

Kiskot veivät minut halki helteisen Siperian. Ne turruttivat suloiseen ajattomuuteen, jossa vain itse matkalla oli väliä. Joku palmikoi hiuksiani, toinen poltti tupakkaa kanssani ja kolmannen kanssa join kaljaa ukulelen sävelien tahdissa. Söin, kun oli nälkä ja nukuin, kun väsytti. Kaikki oli paremmin kuin hyvin.

Sitten koitti arki, tuo karun kylmä ja painostava tuttava. Olen virransäästötilassa, se näkyy kuulemma  olemuksestanikin. Kokonaisvaltainen ja raju väsymys on kuin läpilyövä kipu, jolle ei mahda mitään. Se kaataa olohuoneen lattialle, saa silmät painumaan kiinni moottoripyörän kyydissä ja kotimatkalla linja-autossa. Tanssi suo pienen vapauden, mutta aivoni ovat yhtä pöperöä enkä pysty nauttimaan siitäkään niin paljon kuin haluaisin ja osaisin. Olen hengissä, vaikka välillä toivoisin vain nukkuvani pois.

Kai se kuitenkin tärkeintä, että kaiken keskellä on silti hengissä.