"Saanko kokeilla, miltä se tuntuu?" Myönnyn näyttämättä pelkoani - tänään minä sitä itsekin ensimmäistä kertaa kädelläni koskin. Päätäni, sen hentoa siiliä ja pieniä arpia. Hän on ensimmäinen, joka katsoo ensin silmiin ja sitten vasta leikkauksen merkkeihin. Hän on tuttu vuosien takaa, seurassaan voin vaivattomasti sanoa olevani henkinen raunio. Olen minä sen muillekin sanonut - jopa empaattiselle työnantajallenikin - silti tämä on jotenkin helpompaa. Ei hävetä. Jaamme naurua, ajatuksia, hiljaisuuden ja kylmän kahvinlopun. On hyvä olla.
Kerron, kuinka kirjoittaminen on hankalaa ilman tuskaa. Ehkä se on myös hyvä merkki, mutta kaipaan kirjainten leikkiä ruudulla. Tarvitsen tätä ollakseni minä, ollakseni kokonainen. Tämänhetkinen tilanteeni ei ole ihanteellinen, mutta sillä on selkeä syy. Se menee kyllä ohi aikanaan, mutta milloin ja miten? Pitääkö odottaa vielä kauan? En tiedä. Siitä minä haluan kirjoittaa vielä.
Hänen silmänsä loistavat, kun hän puhuu tai kuuntelee. Niissä on se tuttu tuike, jota olen kaivannut. Välke, joka oli piilossa turhan kauan. Sitä tämä elämä kai on; ilo piiloutuu ajoittain vain noustakseen entistä kauniimpana. Se pitää vain etsiä ja löytää, mennä puolitiehen vastaan ja tarttua kädestä kiinni. Varovasti saattaa takaisin kotiin. Mutta meneekö se karkuun mielen mörköjä vai kerääkö se vain voimiaan? Ei kai sillä ole edes väliä, mutta olen utelias.
Tänään taas ymmärsin, kuinka kiitollinen saan olla ihmisistä elämässäni. Moni katosi pohjakosketukseni keskellä, mutta he jäivät, kenen kuului jäädä. Ja he löytyivät, kenen kuului löytyä. Näin on hyvä.
Eletyt päivät tuntuu
mut kipu on köykäinen kosketus vain
Terassin lyhtyä kiertävä koi
Kipua on, mut ei tuskaa
eletyn elämän kolhuja vain
Jotakin totta ja voimaakin
Sydän on ehjä kuitenkin
Ja kun sä vain istut viereen mun,
siin on jotain niin oikeaa
Valoa aamun valkeaa,
maata kantavaa
Juha Tapio: Jotain niin oikeaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti