Vihdoin ulkona. Käperryn viltin alle ja poltan hiljalleen, etsin sotkuisesta lattiasta turvaa. Joku pummii tupakkaa - sanon, ettei pysty. On enää muutama jäljellä. Se yksi on täällä, tunnen sen joka solussani. Se perkele. Tärisen kylmästä, mutta en haluaisi mennä enää sisälle. Kysyvät silmät katsovat, käsi silittää ymmärtävästi - onneksi on tuo turvallinen ihminen! Ystävä ja vihamies, niin naurettiin alkuillasta, kun kaikki oli hyvin. Pakotan itseni jäämään, sillä voisihan kaikki kääntyä hyväksi. Mitä itsepetosta!
Tanssin silmät kiinni, yritän huijata sitä. Epäonnistun täysin; se syöksyy päälle koko voimallaan, lyö palleaan ja kuristaa kovin ottein. Raivaa tiensä läpi humalaisen ihmismassan, ei jätä rauhaan. Haluan juosta pois, paeta öiseen vesisateeseen ja mennä johonkin. Mennä pois. Lopulta on pakko nöyrtyä. Nojaan turvallisen ihmisen selkään ihmisjoukon keskellä ja odotan pienen ikuisuuden. Miksi tämä saatanan jono ei liiku? Ahdistus - se helvetin ilonpilaaja - hakkaa koko ajan rajumpana.
Istun takki päällä eteisessä ja itken, en osaa liikkua pitkään aikaan. Keittiössä sormet käyvät läpi jokaisen lääkepaketin ja sivelevät terävää. Ei. Ei ei ei. Lopulta epämääräinen kulku päättyy vessaan ja ne samaiset sormet auttavat henkisen pahan olon pois, väkipakolla ja hyvin tietoisesti. Kerta se kai on ensimmäinenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti