Ennen ja nyt.

Monta vuotta säännöllisen epäsäännöllisiä käyntejä eri auttajien luona, kolme vuotta psykodynaamista psykoterapiaa, viisi vuotta ekspressiivistä taideterapiaa. Yksi lähes onnistunut itsemurhayritys, kolme osastojaksoa ja useita intervallipätkiä. Useampi psykologi ja psykiatri, kaksi ravitsemusterapeuttia, monta sairaanhoitajaa, mielenterveyshoitaja, sosiaalityöntekijä, toimintaterapeutti ja fysioterapeutti. Kouluterveydenhuolto, koulukuraattori, joitakin hoitoalan opiskelijoita. Mitä vielä? En edes muista kaikkia. Miten paljon mahtuu auttajia ja luovuttajia, uskoa ja epäuskoa yhden ihmisen kohdalle?

Eräs lääkäri sanoi aikoinaan, etten koskaan tule parantumaan. Silti tässä seison, omilla jaloillani. Välillä vankasti, tulevaan varovasti luottaen ja taas kohta peläten, horjuen. Taideterapia jatkuu vielä määrittämättömän ajan, mutta tiedän olevani jo voiton puolella. Mistäkö sen sitten voi tietää? Toiminnalliset kohtaukset ovat erittäin harvinaisia, viiltely on jäänyt menneisyyteen, en enää toivo kuolemaa vaan elämää. Sen iloja ja seikkailuja, arkista taaperrusta ja juhlahetkiä. Kosketus ei satu tai pelota, en katoa omaan maailmaani. Uskallan käydä läpi ne kaikki kipeimmätkin kohtani. Haluan tutustua siihen naiseen, joka nyt olen. Myönnän tarttuvani välillä kalorivihkoon ja saavani järkyttävän paniikin vaa’an näyttäessä kolme kiloa enemmän kuin vähän aikaa sitten. Tunnen myös tuttua voitonriemua, kun huomaan kilojen taas pudonneen takaisin siedettäviin lukemia. Ne numerot ovat todella paljon enemmän kuin aiemmin, mutta en kaipaa takaisin siihen vankilaam, jossa aiemmin sitkuttelin.

Tämä on ollut aikamoinen taistelu, sota suorastaan. Outo ja ihmeellinen hyvä on kuitenkin voittanut - siihen en uskonut itsekään.