22.1.2018

Ennen ja nyt.

Monta vuotta säännöllisen epäsäännöllisiä käyntejä eri auttajien luona, kolme vuotta psykodynaamista psykoterapiaa, viisi vuotta ekspressiivistä taideterapiaa. Yksi lähes onnistunut itsemurhayritys, kolme osastojaksoa ja useita intervallipätkiä. Useampi psykologi ja psykiatri, kaksi ravitsemusterapeuttia, monta sairaanhoitajaa, mielenterveyshoitaja, sosiaalityöntekijä, toimintaterapeutti ja fysioterapeutti. Kouluterveydenhuolto, koulukuraattori, joitakin hoitoalan opiskelijoita. Mitä vielä? En edes muista kaikkia. Miten paljon mahtuu auttajia ja luovuttajia, uskoa ja epäuskoa yhden ihmisen kohdalle?

Eräs lääkäri sanoi aikoinaan, etten koskaan tule parantumaan. Silti tässä seison, omilla jaloillani. Välillä vankasti, tulevaan varovasti luottaen ja taas kohta peläten, horjuen. Taideterapia jatkuu vielä määrittämättömän ajan, mutta tiedän olevani jo voiton puolella. Mistäkö sen sitten voi tietää? Toiminnalliset kohtaukset ovat erittäin harvinaisia, viiltely on jäänyt menneisyyteen, en enää toivo kuolemaa vaan elämää. Sen iloja ja seikkailuja, arkista taaperrusta ja juhlahetkiä. Kosketus ei satu tai pelota, en katoa omaan maailmaani. Uskallan käydä läpi ne kaikki kipeimmätkin kohtani. Haluan tutustua siihen naiseen, joka nyt olen. Myönnän tarttuvani välillä kalorivihkoon ja saavani järkyttävän paniikin vaa’an näyttäessä kolme kiloa enemmän kuin vähän aikaa sitten. Tunnen myös tuttua voitonriemua, kun huomaan kilojen taas pudonneen takaisin siedettäviin lukemia. Ne numerot ovat todella paljon enemmän kuin aiemmin, mutta en kaipaa takaisin siihen vankilaam, jossa aiemmin sitkuttelin.

Tämä on ollut aikamoinen taistelu, sota suorastaan. Outo ja ihmeellinen hyvä on kuitenkin voittanut - siihen en uskonut itsekään.

4 kommenttia:

  1. Se on omituista, olla niin kaukana ja välillä tuntuu taas, että menneisyys on vain yhden kulman takana. Tietää, ettei sinne halua. Kuitenkin edessä... tuntematon.
    Hyvä kuulla, että niin moni asia paremmin

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen todella myöhässä vastaukseni kanssa (suuret pahoittelut!), mutta siis kiitos kommentistasi. Sanasi osuivat ja upposivat, ajattelin - ja ajattelen - että juuri näin. Tismalleen noin se menee. Menneisyys niin kaukana, silti ihan selän takana. Pelottavaa, mutta lohdullista, että piti käydä tämä pitkä matka vain tämän hetken vuoksi. Mitä kaikkea edessä vielä onkaan? Paljon hyvää, toivon.

      Poista
  2. Ihana kuulla sinusta! Oon kanssa miettinyt, miten monia on kohdannut, kuinka monta kertaa kuullut vielä selviävänsä ja sitten taas, että tämä on kroonista. Saati kuinka usein on itse noita ajatuksia pyörittänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahoittelut myös sinulle, etten ole vastannut aiemmin. Blogi on elänyt omaa hiljaista eloaan, koska hyvä on voitolla. Ilman tuskaa ei synny taidetta, ajattelin joskus. Ehkä vieläkin, sillä vauhti on hiljentynyt, sanat blogin puolella huvenneet. Ajatukset pyörivät vielä paljon menneessä, silti yhä enemmän tulevassa. Kenties minun vain piti käydä läpi tämäkin tie, jotta voin nyt olla minä. Ehkä se on niin myös sinun kohdallasi. Tie on pitkä, mutta ei mahdoton. Aina on toivoa, vaikkei sitä pahoina hetkinä näekään. Silti se on olemassa siellä jossain.

      Poista