Arjen pakoilua.

Pakenen arjen askareita. Ja pimeää. Marraskuu ahdistaa, vaikka syksyihminen olenkin. Tämä ei enää kata mielestäni syksyä parhaimmillaan, kun on koko ajan pimeää ja nyt jo kylmääkin. Voiko tästä enää kauaa nauttia?

Ja juu. Tenttikirjoja on kaksin kappalein vieressä, mutta eih! Yritän vain pakoilla niitä, ettei huominen koskaan tulisi ja iskisi karusti päin kasvoja. On varmasti mukava tavata muut ihmiset ryhmätentissä, kun osaan vain näpertää villapaitani hihansuita ja sopertaa noenoovarmakylläsiitäkään... Argh. Paluu koululle ahdistaa. Ja se saa mun sydämen läpättämään entistä lujemmin, mitä lähemmäs huomista mennään. Rakennus, opettajat, opiskelijat, vastuu, innokkuus innottomuus, se koko kaupunki. Voi kunpa huomista ei tulisi lainkaan!

Positiivistakin on tapahtunut! Eräänä tavallisen tylsänä päivänä olin rohkea ja katsoin epilepsiaani silmästä silmään ilmoittautumalla Epilepsialiiton ja OK:n yhteistyössä järjestämään taideterapiaryhmään, joka alkaa joskus ensi vuoden puolella. Se on just mulle sopiva tapa käsitellä näitä aivoasioita, ja ehkä saada vähän vertaistukeakin. Positiivista oli myös se, että ryhmä kokoontuu vain viisi kertaa, joten ei tarvinnut sitoutua mihinkään älypitkään projektiin mukaan. (Ehtii käydä töissä ja koulussa, just...) Nyt vain toivon sydämestäni, että ryhmä saadaan kasaan.