Opin sinulta paljon...

...mutta nyt on hyvästien aika.

Syömishäiriö ei ole enää minua varten, totean peilikuvalleni ja yritän taikoa hymyn kasvoilleni. Olen vihannut itseäni vuosia, ihan pienestä tytöstä asti. En jaksa enää!

Oma kroppa - aikuisen muotoinen ja kokoinen - tuntuu välillä ihan omalta ja se on tunne, jossa haluaisin roikkua. Taannoin pukeuduin mustaan kotelomekkoon ja myhäilin näkemälleni tyytyväisenä; minulla on muotoja, mutta en ole lihava. Näytän hyvältä - hitto vie, että olenkin oikeasti hyvännäköinen! Ei sellaista mekkoa voisi kantaa lapsi, se on aikuisten mekko.

Toki vääristyneet ajatukset valtaavat vielä useinkin mieleni, mutta yleisesti ottaen ne ovat taka-alalla. Pinnalla ovat ennemminkin muut asiat, paljon monitahoisemmat ja vaikeammat. Tunteet, joille ei ole nimiä. Suuret ahdistukset, kausittaiset pohjamudissa rämpimiset. Suunnaton väsymys ja toivottomuus. Jospa niiden aika on nyt, kun tuosta näkyvimmästä asiasta on päästy kauemmas. En voi sanoa päässeeni täysin sairaudesta eroon, sillä tuuletan ja juhlin edelleen vaa'an näyttäessä pienempää lukemaa tai mahtuessani pienempiin housuihin, mutta pahin vaihe on ehkä jo takana. Kyllä, niin sen on oltava, sillä minä en enää halua laihduttaa itseäni olemattomiin. En kaipaa sitä luisevaa, heikkoa pikkutyttöä, joka ei jaksanut muuta kuin kyhjöttää viltin alla palelemassa. Ehkä kyse onkin tässä vaiheessa vain päätöksestä? Sen päätöksen minä olen jo tehnyt.

On aika astua eteenpäin.

"se sanoi: nouse ja paa

huuliisi punaa

nyt vähän näyttää siltä

ett maailma ei loppunutkaan

vielä sun pää

on surusta raskas

mut se sellaiseksi ei jää

sun tiesi ne päätyvät hyvään"

Maija Vilkkumaa: Puisto puhuu