Kaksi vuotta sitten.

"Tuntuu vaan siltä, että haluan... 

kuolla."

Hoitaja silittää selkääni, kohentaa peittoani ja ehdottaa vierihoitoa. Kieltäydyn vahvasti ja saan lisää tehottomia pillereitä sekä tiedon siitä, että yöhoitaja käy luonani tavallista useammin. Ihan vain varmuuden vuoksi.

***

Tuosta hetkestä on kaksi vuotta, mutta yhä se koskettaa. Koko tekstin pääset lukemaan tästä. Se muistijälki on tuore ja kipeä kuin vereslihalla oleva iho. Haavan päälle on kasvanut jo tervettä ihoa, mutta keho muistaa. Mieli pystyy palaamaan siihen hetkeen, kun sairaanhoitajan käsi tarttui omaani ja saattoi osastolle. Se on ihmeellistä ja mielenkiintoista; muistan paljon, kuitenkin koko ajan unohdan enemmän ja enemmän. Aika on maalannut kultareunukset tauluun ja niin on hyvä. Vuosi sitten tuon muisteleminen heilautti maailmaani enemmän kuin tänään. Kyllä, asia on vaikea edelleen, mutta se ei kaada minua kumoon.

Heräsin aamulla tavallista myöhemmin, hymyilin valon ja varjon leikille makuuhuoneen seinällä. Keitin tummapaahtoa ja poltin tupakan. Kaikki oli hyvin juuri siinä hetkessä. Kaikki on hyvin juuri nyt. Minulla on hieno mies, jota rakastan enemmän kuin ketään, upeita ystäviä ja sisältöä elämässäni. Olen matkalla kohti unelmieni ammattia, opin lähes viikottain jotain uutta balettitunneilla. On sisältöä elämässä. Kyllä, minulla on myös suuri suru, joka painaa rintakehää ja on palana kurkussa jatkuvasti, mutta elämäni jatkuu silti. Masennus ja ahdistus ovat lähteneet purkautumaan yksittäisiksi tunteiksi - se tuntuu aika hienolta. Tunteet ovat kaikessa outoudessaan paljon mielenkiintoisempia kuin ahdistuksen ja masennuksen painava peitto.

Mitä minulla oli alkuvuodesta 2014? Pieni, salainen vihko täynnä kiloja ja kilokaloreita, pinttynyt ajatus täydellisyydestä siis laihuudesta. Söin makaronit ja riisit yksi kerrallaan - ja niitäkin vain silloin, kun mies pakotti. Palelin päivät viltin alla neuloen ja purkaen, neuloen ja purkaen. Halusin kuolla ja olinkin varma, etten eläisi yli 30-vuotiaaksi. Luulin sokeasti, että minulla oli kaikki kontrolli, vaikka oikeasti olin menettänyt sen jo vuosikausia sitten.

Vielä on paljon työtä edessä, mutta minulla on nyt jotain, mihin en aiemmin uskonut: toivo. Oikea ovi löytyy vielä.