Murheet lapsettomuudesta saavat koko ajan enemmän masennuksen sävyjä. Herään aamuisin ja katson makuuhuoneen kulmausta, joka on kuin mitoitettu pinnasänkyä varten. Totean äänettömästi, etten jaksa enää - ja jo kohta huudan tuota samaa niin kovaa kuin pystyn. En jaksa tätä, en jaksa elämää näin!
Ja sitten tulevat ne hyväntahtoiset jeesustelijat, jotka tekisi mieli ampua tai vähintään puukottaa.
"Kyllä se siitä, aika auttaa ja parantaa."
Yli kuuden vuoden kokemuksella voin sanoa, että aika vain pahentaa oloa.
"Älä stressaa."
Mitenköhän se tapahtuisi?
"Kun unohdat asian, tulet raskaaksi ennen kuin uskotkaan."
Sehän vasta helppoa onkin.
"Olet vielä niin nuori."
Ja kohta jo liian vanha, koska perussairaus.
"Ajattele, mitä kaikkea voit tehdä ilman lasta!"
Tosiaan, olenpa helvetin onnekas.
Kyllä, olen katkera. Kyllä, olen myös erittäin surullinen ja vihainen. Ja kyllä, haluaisin puhua asiasta, mutta kukaan ei kestäisi kuunnella - eivät varsinkaan perheelliset. Heidän onnensa ei ole minulta pois, en minä niin umpikylmä ihminen sentään ole, mutta... Niin, mutta mutta mutta. MUTTA!
Tällä surulla ei ole pohjaa ollenkaan ja se vetää minua koko ajan syvemmälle.
Jaksamista. <3 Pidän silti niin kovin tavastasi kirjoittaa. Sulla on lahjoja. :)
VastaaPoistaKiitos <3
PoistaVälillä pitäisi vaan osata olla hiljaa, jos ei tiedä asiasta yhtään mitään. Mie olen paljon miettinyt tuota lapsettomuusasiaa ja pelkään jo nyt (vaikka kiirettä siihen ei ole), että en koskaan tule saamaan lapsia. Se ajatus tuntuu aivan sietämättömältä, enkä voi kuvitellakaan, miltä tuntuisi, jos todella tietäisi, ettei se ole mahdollista. Aina voi adoptoida ja toimia sijaisvanhempana ja tehdä töitä lasten parissa, mutta se ei ole lähelläkän omaa lasta. Lasta jota on kasvattanut sisällään kuukausia, synnyttänyt ja kasvattanut omalla tavallaan. On se eri asia.
VastaaPoistaPaljon paljon voimia sinulle♥
Kiitos suuresti sanoistasi! Sen verran kyllä täytyy sanoa, että aina ei voi adoptoida; oma perussairauteni - vaikeahoitoinen epilepsia - vaikeuttaa/estää adoption hyvin moneen maahan. Ja niin, siinä olet aivan oikeassa, että se ei mitenkään ole sama asia kuin oma lapsi. Tai onhan sekin oma, mutta jos sellainen kohdallamme onnistuisikin, jäisin varmasti suremaan menetettyä vauva-aikaa.
PoistaJa nuo jeesustelijat... Kirjoitin tekstin suuren raivon vallassa, joten sanavalinnat senmukaiset. Hyväähän he tahtovat, ihan jokaikinen, mutta tietyt lauseet vain satuttavat liikaa. Ehkä joskus olisi siis vain parasta ottaa kädestä kiinni ja olla hiljaa läsnä. Sillä se todella auttaisi enemmän kuin tyhjät ja virttyneet lauseet, nuo loppuunkulutetut mukalohdutukset. Mutta tosiaan... Hyväähän hekin vain tarkoittavat.
Halauksin <3